Terminologian luennot

Lauri Carlson

Luento 1: Yleiskieli ja erikoiskielet. Terminologia vs. leksikografia. Käsite vs. merkitys.

Leksikon tutkimuksen terminologiasta

 

Yleiskieli

Erikoiskielet

tutkimus

leksikologia

terminologia

käytäntö

leksikografia

terminografia

Näin sen pitäisi olla. Käytännössä termejä leksikografia ja terminologia käytetään usein rinnakkaistermeinä kattamaan sekä ao. alan tutkimuksen että käytännän työn; kun taas termit leksikologia ja varsinkin terminografia ovat harvinaisehkoja. Terminografialla voidaan tarkoittaa myös vain termien graafista esittämistä (Sanastotyön käsikirja).

Yleiskieli on ihmisten yhteinen kieli, joka muodostuu osaksi kirjallisesta kielestä eli fiktiosta ja osaksi arkikielestä. Erikoiskielellä (erityiskielellä?) tarkoitetaan kieltä, jota käytetään jonkin erikoisalan piirissä, ja sen käyttöala on täten rajattu. (Nurmi). Yleiskieli ja ammattikieli eli erikoiskieli ovat primitiivitermejä, jotka eivät kuulu kiinteästi mihinkään teoriaan (Hämäläinen/Niemikorpi 1986). Yleiskieli tarkoittaa yleisesti hyväksyttyjen normien mukaista kieltä (Hämäläinen/Ikola). Erikoiskieli on "eri yhteiskuntaluokkien, ammattien, laitosten, ryhmien tms. piirissä käytetty yleiskielestä poikkeava kielenkäyttö, idiomi" (Hämäläinen/NSS). Ammattikieli on silloin erikoistapaus erikoiskielestä.

Yleiskielen merkitys ja erikoiskielen käsitteet eroavat toisistaan merkittävästi.

Tärkein ero on, että yleiskielen merkitys on implisiittistä, kontekstuaalista, monitulkintaista ja epätarkkarajaista, erikoiskielen käsitteet taas eksplisiittisiä, kontekstittomia, yksitulkintaisia ja tarkkarajaisia.

Yleiskielen merkitykset ovat implisiittisiä: niille ei ole määritelmiä. Merkitykset ovat kontekstuaalisia: sanat opitaan ja ymmärretään kontekstissa, ja vain konteksti ratkaisee monitulkintaisuudet. Yleiskieli on monitulkintaista: samalla sanalla on useita lähisukuisia, usein vaikeasti erotettavia merkityksiä, ja samalle asialle on useita, lähimerkityksisiä nimityksiä. Merkitykset eivät ole tarkkarajaisia: niitä voi venyttää ja sanoja käyttää laajennetussa merkityksessä, metaforisesti.

Erikoiskielen käsitteet ovat eksplisiittisiä: niille on täsmällinen yhtälömuotoinen määritelmä laajempien tai suppeampien käsitteiden avulla. Määritelmät muodostavat hierarkian, ei kehiä. Erikoiskielen termit ovat kontekstittomia: sama termi tarkoittaa kaikissa yhteyksissä samaa käsitettä. Termit ovat yksitulkintaisia: käsitteiden ja nimitysten välinen suhde on yksi-yksinen. Yksi nimitys nimeää vain yhden käsitteen (monosemia/polysemia), yhdellä käsitteellä on vain yksi nimitys (mononymia/synonymia). Käsitteet ovat tarkkarajaisia: kukin tarkoite kuuluu yhden ja vain yhden (rinnakkais)käsitteen alaan. (Saman käsitejärjestelmän käsitteiden alat ovat joko kokonaan erilliset tai toinen on toisen yläkäsite.)

Kontekstisidonnaisuus erikoiskielissä

Maarit Nurmi (Egenstein-Gorosch-Selander: Fackspråk - ett moment i undervisningen) heittää esiin kiintoisan ajatuksen, että eräät erikoiskielten erikoispiirteet itse asiassa johtuvat erikoiskielen kontekstisidonnaisuudesta. Tätä ajatusta kannattaisi kehittää eteenpäin. Esimerkiksi lakikielen vaikeaselkoisuus voi johtua paitsi erikoiskielisistä termeistä, myös koulutustaustan antamasta yhteisestä taustatiedosta, joka mahdollistaa erikoiskielisessä kommunikaatiossa erilaisia ellipisejä (poisjättöjä) ja konversationaalisia päättelyitä kuin yleiskieli. Tätä sietäisi tutkia.

Terminologian ja leksikografian muut erot seuraavat jokseenkin loogisesti yleiskielen ja erikoiskielen eroista.

Leksikografia

Terminologia

  • Yleiskielen sanastoa
  • Erikoiskielen sanastoa
  • Sanakirja-artikkelit aakkosjärjestyksessä
  • Termitietueet käsitteenmukaisessa järjestyksessä
  • Saman sanan eri merkitykset samassa artikkelissa
  • Saman käsitteen eri nimitykset samassa tietueessa
  • Merkitys parafraasein ja esimerkein
  • Käsitehierarkioita ja eksplisiittisiä määritelmiä
  • Kaikki sanaluokat
  • Avoimet sanaluokat
    (substantiivit, verbit, adjektiivit)
  • Runsaasti kielioppitietoa
  • Minimaalisesti kielioppitietoa
  • Kuvaa vallitsevaa kielenkäyttöä
  • Ohjaa ja standardoi kielenkäyttöä
  •  

    Aakkosjärjestys vs. käsitteenmukainen järjestys

    Aakkosjärjestys on yksikäsitteinen tapa löytää haluttu sana ja sen merkitykset. Yleiskielen sanastoa ei voida yksikäsitteisesti järjestää käsitteenmukaiseen järjestykseen. Yleiskielen merkityskentät eivät ole yksikäsitteisesti määriteltyjä, epäselvärajaisia, eivätkä ne muodosta selvää hierarkiaa. Tämä on käynyt ilmi mm. yleiskielen sanakirjamääritelmiä tutkittaessa: yleiskielen sanakirjamääritelmät sisältävät määrittelykehiä (määritelmiä seuraamalla päädytään takaisin lähtökohtana olleeseen sanaan).

    On toki olemassa yleiskielen sanakirjoja, jotka on järjestetty merkityksen mukaan: synonyymisanakirjat ja merkityslähtöiset sanakirjat eli thesaurukset (esim. Roget's Thesaurus).

    Synonyymisanakirjat ovat rakenteeltaan yksinkertaisia assosiaatiolistoja, joissa kuhunkin hakusanaan on liitetty merkitykseltään sitä lähellä olevat sanat (lisätietona joskus yläkäsite tai merkityskenttä, johon sana kuuluu). . Lähimerkityksisyyden arviointi perinteisissä synonyymisanakirjoissa perustuu tekijän kielivaistoon. Lähimerkityksisyyttä on hiljan tutkittu empiirisesti laskemalla tilastollisesti sanojen yhteisesiintymiä koneluettavissa sanakirjoissa tai suurissa tekstiaineistoissa (korpuksissa).

    Thesauruksessa lähimerkityksisistä sanoista muodostetaan merkityskenttiä nimeämällä ryhmityksiä luonnehtivasti ja järjestämällä ne jonkinlaiseksi puurakenteeksi eli hierarkiaksi. Yleiskielen merkitykselle luonteenomaisesti sama sana saattaa esiintyä useassa eri merkityskentässä. Eri kustantajien thesauruksissa voi esiintyä eri ryhmityksiä, ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä yleiskiel(t)en käsitejärjestelmää. Haut thesauruksesta kuitenkin tavallisimmin lähtevät aakkosellisesta hakemistosta, koska yleiskielessä ei ole muuta vakiintunutta keinoa indeksoida merkityksiä kuin sanat itse.

    Terminologian eli erikoiskielen sanaston päätehtävä on systematisoida alan käsitteistö ja vasta tämän systematiikan nojalla kiinnittää käytettävä termistö. On tärkeää, että käyttäjäkunnalle muodostuu oikea yleiskuva koko käsitejärjestelmästä. Sanaston käsitteenmukainen järjestys ei ole vain tiedonhakua helpottava hakemisto, vaan se on alan käsitteistö, yksikäsitteinen, ohjeellinen järjestelmä. (Eri asia on, että monen erikoiskielenkin käsitteistö voidaan usein järjestää useilla vaihtoehtoisilla tavoilla. Kukin käsitejärjestelmä on kuitenkin määriteltävä erikseen riidattomasti.) Erikoiskielen sanastoissakin on tietysti yleensä myös aakkosellinen hakemisto helpottamaan termin paikantamista käsitejärjestelmässä.

    Sanakirja-artikkeli vs. termitietue

    Yleiskielen sanakirja on sana (tai ilmaus-)lähtöinen. Samassa sanakirja-artikkelissa on esitetty sanan eri merkitykset. Tähän on useita syitä, joista tärkeimpiä lienee yleiskielen polysemian eli monimerkityksisyyden luonne. Yleiskielen sanan merkitykset eivät yleensä ole toisistaan riippumattomia, vaan muodostavat eräänlaisen verkoston. Verkoston keskipisteessä voi olla yksi tai useampi ydinmerkitys, joka voi olla joko konkreettinen prototyyppimerkitys tai abstrakti yleismerkitys.

    Esimerkiksi sanan pää prototyyppimerkitys olisi (ihmisen) pää, yleismerkitys yksiulotteisen (viivamaisen) kuvion reuna. Ydinmerkityksistä eriytyy säteittäin alamerkityksiä, joilla edelleen voi olla erikoisala- tai käyttöyhteyskohtaisia alamerkityksiä tai vivahteita. Merkitykset ovat eriytyneet toisistaan kielen käytössä historiallisen kehityksen kautta. Ei ole olemassa objektiivista kriteeriä sille, montako alamerkitystä sanalla on, mitkä sanan eri käytöt edustavat eri merkityksiä, tai mihin alamerkitykseen tietty käyttö kuuluu. Eri sanakirjoissa on toisistaan poikkeavia ratkaisuja, jotka perustuvat sanakirjantekijän pohjana olevaan esimerkkiaineistoon, kielihistorialliseen tietoon, sanakirjan tekijän kielitajuun, sanakirjaperinteeseen (uudemmat sanakirjat lainaavat vanhempia) ja puhtaaseen mielivaltaan.

    Koska sanan eri merkityksiä ei voida erottaa objektiivisesti, on paras luetteloida ne samassa artikkelissa.

    Erikoiskielen käsitejärjestelmän tavoite on jakaa käsitteiden ala eli yksilöalue asteittain tarkentuvasti yhä tarkempiin, keskenään erillisiin luokkiin. Alan terminologia kiinnitetään käsiteanalyysin pohjalta rajaamalla käytössä olevien nimitysten merkitys käsitejärjestelmän käsitteistöön ja esittämällä suosituksia nimitysten käytölle. Tätä ajattelutapaa tukee termitietue, jossa kunkin käsitteen yhteydessä esitellään sen vaihtoehtoiset nimitykset ja nimitysten käyttöohjeet (suositeltava, vaihtoehtoinen, vältettävä, pitkä muoto, lyhyt muoto, lyhenne jne.)

    Yleiskielen sanojen merkityksiä ei voi jäännöksettömästi tavoittaa suppean sanallisen määritelmän avulla. Sanan merkitykseen kuuluu sen käyttäytyminen eri konteksteissa, jota parhaiten ilmentävät luonteenomaiset käyttöesimerkit. Erikoiskielen käsitejärjestelmän nojalla voidaan käsitteille laatia eksplisiittinen määritelmä järjestelmän muiden käsitteiden avulla. Kun määritelmä kuvaa käsitejärjestelmää oikein, määritelmä sisältää käsitteen soveltamisen välttämättömät ja riittävät ehdot, ja määritelmä (definiens) on ekvivalentti, vaihdettavissa termin (definiendum) kanssa. Mahdolliset käsitteen käyttöön liittyvät lisätiedot ilmoitetaan erikseen selosteissa, eivätkä ne vaikuta käsitteen sisältöön tai alaan.

    Sanaluokat ja kielioppitieto

    Yleiskielen sanakirjoja tehdään moniin eri tarkoituksiin. Keskeisiä ovat yleiskielen kielenhuolto ja kielenkäytön tarkistaminen kieltä äidinkielenään käyttäville (esim. Nykysuomen (perus)sanakirja, OED) ja vieraan kielen oppiminen (koulusanakirjat ja kaksikieliset sanakirjat). Kummassakin tapauksessa sanakirjasta etsitään ohjeita sanojen kielenmukaiselle käytölle. Ohjeita tarvitaan erityisesti harvinaisemmista sanoista sekä sellaisista kielenkäytön alueista, joissa esiintyy poikkeuksia, vaihtelua ja horjuvuutta. Siksi yleiskielen sanakirjoista usein haetaan ohjeita sanan kieliopillisesta käytöksestä. Jos sana tai sen muoto on harvinainen tai poikkeus, käyttäjä tarvitsee myös sitä koskevaa kielioppitietoa.Harvinaisia, horjuvia ja poikkeuksellisia sanoja esiintyy kaikissa sanaluokissa.

    Erikoiskielen termit liittyvät yleensä uusiin käsitteisiin: tieteellisiin tai käytännöllisiin luokituksiin, keksintöihin ja muihin artefakteihin. Keksinnöt ja uudistukset ovat uusia esineitä, ominaisuuksia ja menetelmiä, joita luonnollisissa kielissä kielennetään ns. avointen sanaluokkien (substantiivit, adjektiivit, verbit) avulla. Kyse ei ole vain konventiosta, vaan luonnollisen kielen sanaluokkien erikoistumisesta. Ns. sulkeisiin sanaluokkiin (kieliopillinen sanasto: pronominit, artikkelit, konjunktiot) ei yksityinen kielenkäyttäjä(ryhmä) voi tehdä muutoksia terminologisella sopimuksella, nämä sanat kuuluvat ikäänkuin luonnollisen kielen 'varattuun sanastoon' (vrt. ohjelmointkielet). Niihin tulee uusia jäseniä yleensä hitaan historiallisen kehityksen myötä entisten funktiosanojen kuluessa käytössä tunnistamattomiksi ja entisten sisältösanojen tai sanayhdistelmien vähitellen kiteytyessä uusiksi kieliopillisiksi merkitsimiksi.

    Sen sijaan avoimiin sanaluokkiin (substantiivit, adjektiivit, verbit) lisätään sanoja jatkovasti monin eri keinoin (johdokset, yhdyssanat, lyhennesanat, lainat). Luonnollisen kielen uudissanat luodaan tavallisesti kielen säännöllisimpien taivutusmallien mukaisesti. Säännölliset taivutusmallit ovat produktiivisia, poikkeuksia taas esiintyy kielen vanhassa, taajimmin käytetyssä, hitaimmin uusiintuvassa sanastossa. Termien kieliopillisessa käyttäytymisessä on siksi harvoin poikkeuksellista; ennustamaton luokitustieto kuten sanaluokka, taivutusluokka, suku tai luku riittää.

    Substantiivien yliedustusta erikoiskielen sanastossa lisää tieteellisen kielenkäytön taipumus abstraktiin, substantiivivoittoiseen esitykseen. Esimerkki: Taipumus abstraktiuteen lisää substantiivien yliedustusta, koska tutkijat puhuvat mieluummin siitä, miten ilmiöt suhtautuvat toisiinsa, kuin siitä mitä tapahtuu.

    Substantiiveja suosii myös perinteisen eksplisiittisen määritelmän yhtälömuotoinen lausekaava 'A on B', joka soveltuu parhaiten substantiivien määrittelyyn. Siten erikoiskielen sanastoissa usein määritellään verbejä ja adjektiiveja niiden nominaalistusten kautta: huokoisuus on aineen läpäisevyyttä ja siistaus on jätepaperin puhdistamista. Nominaalistusten avulla verbien ja adjektiivien käsitejärjestelmät saadaan pakotetuksi substantiivien kaavaan: siistaus on kierrätystä, eli se, joka siistaa paperia, kierrättää sitä.

    Yleiskieli on luonnonilmiö (tarkemmin sanoen, yhteiskunnallinen ilmiö), jonka kehitys (kuten luonnon tai yhteiskunnan) on vain osaksi säännötettävissä ja hallittavissa. Kielenhuolto pystyy vaikuttamaan siihen vain tunnistamalla, mihin suuntaan kehityksen tendenssit ovat menossa ja tukemalla suositeltavia tendenssejä. Suomen kielen kolmannen persoonan luku ja possessiivisuffiksit ovat uhanalaisia lajeja, ja ennustan, että ennen pitkää joudutaan kirjakieltä korjaamaan puhekielen suuntaan näissä kohdin (Kaksi miestä hukkui/hukkuivat, koira puri sen isäntää/isäntäänsä).

    Sama pätee jossain määrin myös erikoiskielen kieliyhteisöihin, koska erikoiskielikin elää inhimillisissä puheyhteisöissä ja eroaa yleiskielestä lähinnä sanastoltaan. Ohjaus on kuitenkin mahdollisempaa kuin yleiskielessä mm. järjestelmällisen koulutuksen ja työpaikka- ja ammattikuntakurin kautta, ts. erikoiskielisillä yhteisöillä on vahvempia sanktioita käytettävissään kuin yleiskielen puheyhteisöllä. Asiaa auttaa myös se seikka, että erikoiskielen käyttö on usein kirjallista, ja yleensäkin harkitumpaa kuin yleiskielen, samoin se, että korrekti erikoiskieli identifioi ja auktorisoi käyttäjänsä asiantuntijayhteisön jäseneksi. (Viimeksi mainittu seikka vaikuttaa myös kielteisesti, kun keskenään kilpailevat asiantuntijaryhmät identifioituvat käyttämäänsä terminologiaan).

    Tärkein erottava seikka lienee, että erikoiskielen normit ovat olennaisesti instrumentaalisia. Erikoiskieli määritellään käyttötarkoituksen perusteella (Saastamoinen/Beaugrande). Standardoinnin tavoite on kielenulkoinen, tiettyjen yhteisten toimintojen tehostaminen (esimerkiksi sähköasennusten toimivuus ja turvallisuus). Siltä kannalta on toissijaista, mitä nimenomaista termiä käytetään, kunhan käsitteet ovat selvät. Yleiskielen merkitys ei irtaudu kielestä tällä tavalla, eikä yleiskieli kielen puhujalle ole vain instrumentti. Wittgensteinin arkikielen filosofian mukaisesti yleiskielen sanan merkitys on sen käyttö kielessä, ja kieli on osa kulttuuria, elämäntapa. Ihmiset eivät helposti vaihda tottumuksiaan (ja mieltymyksiään), ellei siitä ole välitöntä hyötyä, kuten Saksassa käytävä taistelu oikeinkirjoitusuudistuksesta osoittaa.

    Monitulkintaisuus erikoiskielissä

    "Erikoiskielten sanastotyössä on yleensä tähdätty siihen , että kutakin käsitettä vastaisi yksi termi ja kutakin termiä vain yksi käsite . Käytännössä periaatetta yksi termi - yksi käsite voidaan pitää ideaalisena tilana , mutta vain tietyissä rajoissa . Luonnollisissa kielissä , siis myös erikoiskielessä , esiintyy kolme yleistä ilmiötä , jotka rikkovat termistön ja käsitteistön yksiselitteisen vastaavuuden . Ne ovat synonymia , jolla tarkoitetaan suhdetta , jossa yhdellä käsitteellä on kaksi tai useampia nimityksiä ; homonymia, jolloin nimitys vastaa kahta tai useampaa käsitettä ; ja polysemia , jossa on myöskin kyse yhden termin kuulumisesta kahden tai useamman käsitteen yhteyteen , käsitteet vain liittyvät läheisesti toisiinsa." (Karppinen).

    Erottelu polysemia-homonymia voidaan tehdä historiallisin tai systemaattisin perustein. Historiallisesti homonymia on alkuaan erillisten sanojen yhteenlankeamista, polysemia alkuaan yhden sanan jakautumista alimerkityksiin. Systemaattisin perustein polysemiasta on kyse, kun sanojen kieliopilliset ominaisuudet ovat yhteiset ja merkitykset liittyvät läheisesti toisiinsa, ja homonymiasta, kun kieliopilliset ominaisuudet ovat erilaiset tai merkitykset ovat toisistaan riippumattomat.

    Polysemia on luonnollisen kielen tärkeimpiä ominaisuuksia, jonka avulla ihmiset pystyvät sopeuttamaan kielen merkityksiä uusiin tilanteisiin ja hallitsemaan äärellisellä sanavarastolla rajattoman määrän ilmaisutarpeita. Polysemian käyttövoimia ovat metafora ja metonymia. Metaforassa ilmaus siirtyy toiseen käyttöyhteyteen rakenneyhtäläisyyden (analogian, isomorfian) perusteella. Metonymiassa ilmaus siirtyy toiseen käyttöyhteyteen läheisyyden (kontiguiteetin, esimerkiksi osa-kokonaisuussuhteen) perusteella. Esimerkkejä: diakriittisen merkin (^) nimitys hattu on metafora, muoto ja sijoitus säilyvät (merkki on kirjaimen päällä kuin kolmikolkkahattu päässä). Laitoksen torvet on metonymia: (laitoksen puhaltajat). Polysemian toimivuus perustuu siihen, että sanan eri alamerkitykset ratkeavat yleensä kontekstista, ts. eri merkityksiä käytetään systemaattisesti eri yhteyksissä.

    Erikoiskielissä esiintyy niin ikään säännöllistä polysemiaa ja synonymiaa, jotka palvelevat erikoiskielen tarkoituksia. Molemmat ilmiöt ovat myös täysin luvallisia formaalikielissä, joissa täsmällisyyden ja yksiselitteisyyden vaatimus on ehdotonta. Esimerkkejä:

    Hierarkiset nimikonventiot. Systemaattista synonymiaa esiintyy tilanteissa, jossa samasta käsitteestä on käytössä pitempiä ja lyhyempiä muotoja. Pitempiä muotoja käytetään laajemmissa käyttöyhteyksissä ja lyhyempiä muotoja suppeammissa yhteyksissä, missä pitemmän muodon lisätieto on redundanttia. Esimerkkejä: Eläinlaji tunnistetaan artikkelin alussa tieteellisellä nimellä ja täydellisellä kotikielisellä nimellä, myöhemmin tekstissä lyhyemmällä muodolla.

    Polymorfismi. Formaalikielissä ja erikoiskielissä on tavallista, että rakenteeltaan samankaltaista operaatiota kutsutaan samalla nimellä eri yhteyksissä, kun operaation tarkka identiteetti ilmenee sen argumenteista. Esimerkiksi erotus tarkoittaa formaalisesti samantapaisia (mutta ei ekvivalentteja) operaatioita algebrassa ja joukko-opissa (subtraction, difference).

    Sanastojen laajuus

    Erikoiskielien sanastojen laajuus vaihtelee muutamasta kymmenestä muutamaan tuhanteen, harvemmin kymmeniin tuhansiin. Esimerkki laajasta erikoissanastosta on Moderni lääketieteen sanasto (yli 40.000 termiä). (Carita Heikkilä)

    Yleiskielen ydinsanasto on n. 30.000 sanaa, suurten yleiskielen sanakirjojen laajuus on sadan tuhannen luokkaa. Erikoissanastot, nimet ja nimikkeistöt mukaan lukien sanoja on kaiken kaikkiaan joidenkin mukaan vielä kertaluokkaa enemmän eli miljoonia.