Ctl 104 Fonologian ja morfologian harjoituksia

Ctl 106 Semantiikan ja pragmatiikan harjoituksia

Ctl 105 Leksikon ja syntaksin harjoituksia

Syntaksi

Leksikko

Leksikon peruskäsitteitä

Arkikielessä kielen kielioppi ja sanasto ovat eri asioita. Yleisessä kielitieteessä on formaalikielten vaikutuksesta käytetty nimitystä kielioppi myös koko kielen kuvauksesta sanastoineen päivineen. Tässä jaksossa nojataan arkikielen käytäntöön.

Leksikko tarkoittaa sanastoa, varsinkin kielitieteellisen teorian tai kieliteknologisen ratkaisun sanastokomponenttia. Leksikaalinen kategoria on perinteisen kieliopin käsitteen sanaluokka (part of speech) yleistys. Sillä tarkoitetaan luokkaa sanoja (lekseemejä tai sananmuotoja), joilla on jossakin suhteessa sama muoto- tai lauseopillinen "käytös" (jakauma). Eri kielillä on osaksi samankaltaisia, osaksi erilaisia kategorioita. Samanniminen kategoria voi siten "toimia" eri kielissä osaksi eri tavoin. (Kategorian rinnalla, usein synonyymisesti, esiintyy termi piirre.)

Suuri osa arkipäättelystä perustuu leksikkoon: "sisältösanojen" eli lekseemien välisiin merkityssuhteisiin, eli leksikon semantiikkaan. Lekseemien "merkityksen" ja niihin assosioituneen "maailmantiedon" raja on epämääräinen. (Rajan vetämisestä kinasteltiin viime vuosisadan analyyttisessä filosofiassa pitkään.) Leksikkoa merkityksen kannalta ovat tutkineet etupäässä kielifilosofit, kielitieteilijät ja psykologit.

Leksikon mallien ja teorioiden ja käytännön toteutusten välissä on paljon matkaa, koska sanoja on niin paljon. (Miten paljon?) Leksikaaliset morfeemit eli lekseemit muodostava avoimia luokkia, joihin voi helpommin tulla uusia sanoja, ne ovat useammmin vapaita eli esiintyvät erillään toisistaan, saavat taivutuksia eli niihin kiinnittyy sidonnaisia kieliopillisia morfeemeja. Kieliopilliset morfeemit kuuluvat sulkeisiin luokkiin, ovat usein sidonnaisia, muodostavat lekseemien kanssa tai keskenään paradigmoja eli substituutioluokkia ja mainitaan kielioppisäännöissä.

Luonnollisen kielen sanasto eli leksikko on selvästi sen kielioppia laajempi. (Sanakirjat ovat reilusti paksumpia kuin kieliopit. Paksut kieliopit sisältävät paljon sanastotietoa.) Selvää rajaa kieliopin ja sanaston välillä ei ole, vaikka jotkin ilmiöt ovat selvästi kielioppia ja toiset sanastoa.

Leksikon malleja

Vanhin leksikon malli on perinteinen sanakirja monine muunnoksineen. Chomskyn generatiivinen kielioppiteoria piti aluksi kaikkia kielen sääntöjä kieliopissa ja käsitti leksikon yksinkertaiseksi luetteloksi. 80-luvulla voitti alaa käsitys, että leksikossa voi olla myös omia sääntöjä. Rakennettiin generatiivisia leksikkomalleja ja leksikkolähtöisiä kielioppeja.

De Saussuren (1918) mukaan kielellinen merkki on pari (muoto,merkitys). Leksikossa voidaan kuvata myös sanan merkitys. Filosofi Charles Sanders Peircen perustamassa yleisessä merkkitieteessä eli semiotiikassa merkki on indeksi, jos merkin ja merkityn suhde on ajallis-paikallinen yhteisesiintyminen (esimerkiksi savu merkitsee tulta), ikoni, jos suhde on samankaltaisuus (esimerkiksi piirros) ja symboli jos suhde on konventio. Kaikkia kolmea löytyy leksikosta. Indeksisyyttä ovat ääntä mukailevat (onomatopo(i)eettiset) tai aistimusten samankaltaisuuteen (synestesiaan) perustuva sanat kuten Hauva , kukko kiekuu tai karkea/sileä tai suuri/pikkiriikkinen. Ikonisia (kuvankaltaisia) ovat kompositionaaliset sanat, joissa sanan osien suhteet vastaavat tarkoitteen osien suhteita: äidinäiti on äidin äiti, ohjeistamispäällikkö päättää ohjeiden teosta. Symbolien konventionaalisuus näkyy siinä, että eri kielissä käyttöön valikoituneet indeksit ja ikonit ovat erilaiset: Bow-wow, cock, rough/smooth, huge/teeny weeny, maternal grandmother, documentation manager. Samoin siinä, että äänteenmuutos ei sanaa pahenna. Indoeurooppalaisen kantakielen epäilemättä alunperin ääntä mukailevasta naudan nimestä *gwou on ranskassa tullut boeuf, saksassa Kuh.

Kognitiivinen kielitiede

Psykologiasta ja tekoälytutkimuksesta lähteneen kognitiivisen kielitieteen mukaan sanasto noudattaa ihmisen kognition lainalaisuuksia. Typologisesti melko universaali jaottelu ovat perinteiset sanaluokat (partes orationis, parts of speech). Vaikka keskeisillä sanaluokilla on prototyyppinen semantiikkansa, kieliopillistuminen aiheuttaa, että sanaluokkia ei voi vedenpitävästi määritellä semanttisin termein. Avoimia sanaluokkia on universaalisti ainakin kaksi ja lähes universaalisti neljä: substantiivit (N) ja verbit (V) sekä adjektiivit (A) ja adverbit (P). Semanttisesti substantiivit ja verbit identifioivat/kategorioivat olioita ja tilanteit, adjektiivit ja adverbit "modifioivat" (rajoittavat, tarkentavat, kuvailevat) niitä. (Substantiivit ja verbit esiintyvät itsekseen, adjektiivit ja adverbit niiden ohessa.) Substantiivit nimeävät/luokittavat olioita, verbit tilanteita (tiloja, tapahtumia). Adjektiivit määräävät substantiiveja eli alaluokittavat olioita, adverbit määräävät verbejä eli alaluokittavat tilanteita. Nämä neljä sanaluokkaa muodostavat luonnostaan nelikentän

NV
AP

Nelikentän sarakkeet ilmentävät vastakohtaa olio/tilanne, rivit vastakohtaa luokka/ominaisuus. "Tilanne" voi olla staattinen tila/suhde tai dynaaminen muutos/prosessi. "Luokka" on ominaisuus, johon liittyy kvantifikaatio- ja identiteettiehtoja (luokkaan rakennettu keino rajata luokan tarkoitteita.) Esimerkiksi osaamme laskea tai mitata luokien esine, tappelu tai neste, sataa tarkoitteita, mutta ominaisuus kuten punainen, rankasti ei anna keinoa rajata kohteitaan (montako/paljonko punaista/rankasti --- mitä??). Tapa, millä havaitsemme värit eroaa tavasta, jolla tunnistamme esineet.

Muita "pienempiä" sanaluokkia voi johtaa edelleen näistä suuremmista muun muassa paikkaisuuden eli paikkaluvun (arity) perusteella. Paikkaisuus tarkoittaa sitä miten monta tekijää (muuta ilmiötä) pitää osoittaa, ennen kuin ilmiö on identifioitu. Yksipaikkainen käsite tarkoittaa yhtä ilmiötä. Kaksipaikkainen käsite koskee kahta ilmiötä (vaikka sitten viittaisikin vain toiseen niistä; esimerkiksi orja on ihminen joka on jonkun toisen orja). Käsite koira tai kesy ovat yksipaikkaisia, käsitteet lemmikki tai tuttu kaksipaikkaisia (jonkun lemmikki/tuttu). Adpositiot (pre/postpositiot) ovat kaksipaikkaisia adverbejä, jotka tuottavat substantiiveista adverbeja. Esimerkiksi to the outside = out. Kategoriakieliopin avulla asian voi ilmaista niin, että adpositio on adverbi, josta puuttuu substantiivi.

Konkreettiset eli aikapaikkaiset, havaittavat substantiivit nimeävät aikapaikkaisia olioita, verbit aikapaikkaisia tilanteita. Yksipaikkaiset adjektiivit ja adverbit luokittavat ilmiöitä, useampipaikkaiset verbit ja adpositiot suhteuttavat niitä. Vaikka nämä luonnehdinnat ovat oikeastaan liian suppeita kattaakseen kaikki tapaukset, ne ovat prototyyppisiä eli sopivat keskeisiin konkreettisiin tapauksiin, joista muut tapaukset on abstrahoitu.

Substantiivit

Substantiivi ja verbi ovat yksinkertaisen lauseen Sokrates istuu pakolliset jäsenet ja klassisen grammatiikan kaksi ensimmäistä sanaluokkaa. Platon käytti nimityksiä onoma 'nimi' ja rhema 'sana'. Aristoteelinen kielioppitraditio vakiinnutti nimitykset nomen substantivum 'olion nimi', josta englannin noun ja suomen substantiivi, sekä verbum 'sana'.

Mikä on ero olion ja tilanteen (tilan, tapahtuman) välillä? Ajallispaikalliset substantiivit ja verbit luokittavat kumpikin (usein ajallispaikallisesti jatkuvia) ajallispaikallisia alueita. Eroa on identiteettiehdoissa. (Protoyyppinen, ajallispaikallinen) olio on (jatkuva) funktio ajalta avaruuteen. Tilanteita identifioidaan ajan, paikan ja osanottajien perusteella. Tapahtuma voi olla ajallisesti jaoton (sillä on ajallinen muoto). Tästä seuraa: 1) Olio(lla) on tila. Olio on olemassa heti synnyttyään, jaoton tapahtuma vasta päätyttyään. (Oliolla on ikä, tapahtumalla kesto.) 2) Olio ei voi olla kahdessa eri paikassa samaan aikaan, ei keskeydy eikä vaihda paikkaa epäjatkuvasti. (Esim välähtelevä valo sisältää otaksuman, että valolähde on olemassa koko ajan, vrt. valonvälähdyksiä. Tai vertaa sanoja (merellä on) aaltoja ja (merellä) aaltoilee. Kukin aalto etenee paikasta toiseen, aaltoilu jatkuu samassa paikassa.

Miksi sitten ihmiset jakavat havaintonsa olioihin ja tilanteisiin? Varmaankin samasta syystä kuin monet tiedon pakkausformaatit (esimerkiksi diff tai mpeg) jakavat pakattavan tiedon muuttumattomaan osaan ja siihen lisättäviin muutoksiin ("diffit"): oliot ja niitä koskevat tapahtumat on tehokas tapa pakata ja ylläpitää tietoa, joka sisältää muuuttumattomia tai hitaasti muuttuvia sekä nopeammin muuttuvia osuuksia. Käsitteet ja luokitukset ovat keino rakeistaa todellisuuden "bittikarttaa" pienempään tilaan; jako olioihin ja tapahtumiin on ilmeisesti tehokas tiedon pakkaus aika-avaruudessa.

Substantiivien semantiikkaa on hiljattain tutkittu vilkkaasti, esimerkiksi Pustejovsky 1995.

Abstraktit ja konkreettiset käsitteet

Substantiivien kesken tehdään tiettyjä perinteisiä semanttisia erotteluja. Konkreettisia ('kouriintuntuvia') ovat ajallis-paikallisesti yksilöidyt, massan tai energian ansiosta havaittavat ilmiöt. Abstraktiossa olion ominaisuuksien joukosta eli intensiosta poistuu piirteitä (kuten sijainti), ja käsitteen alasta eli ekstensiosta tulee vastaavasti laajempi (esimerkiksi Julius Caesar > keisari, tsaari). Abstraktio tuottaa piirteitä poistamalla yksilökäsitteistä yleiskäsitteitä ja yleiskäsittetä luokittamalla vielä yleisempiä käsitteitä. Esimerkiksi luvun yksi ala on (yksialkoisten) luokkien luokka.

Chomskyn Aspects-kirjan (1965) heittona lanseerattu kaksiarvoinen piirre abstrakti-konkreetti on harhaanjohtava. Abstraktisuus ei ole yksinkertainen on-off -jako, eikä se semmoisenaan kieliinkään yleensä kieliopillistu. On erilaisia abstraktiotyyppejä riippuen siitä, mitä elementtejä käsitteen intensiosta kulloinkin on "poistettu" tai "nostettu esiin". Yksi tyyppi abstraktiota on tyypinnosto, jossa (yksi-tai monipaikkaisesta) ominaisuudesta tehdään ominaisuuden nimi: hyvä-hyvyys. Sen kielellinen ilmaus on nimeltään nominalisaatio. Tämmöiset nominalisaatiot assosioituvat kieliopeissa usein jaollisiin (aine)sanoihin. Aiheesta enemmän jaksossa Abstraktio ja konkreetio.

Subjektiiviset, ohjektiiviset ja intersubjektiiviset käsitteet

Viime vuosisadan amerikkalainen filosofi Popper jakaa ilmiöitä niiden tiedettävyyden mukaan kolmeen ryhmään: subjektiiviset, vain yksilön havaitsemat ilmiöt (esimerkiksi kipu), objektiiviset, yksilöstä ja yhteisöstä riippumattomaan havaintoon perustuvat ilmiöt (esimerkiksi kissa), ja intersubjektiiviset, yhteisön keskinäisiin sopimuksiin perustuvat ilmiöt (esimerkiksi peli). Popperilaiset nimet näille luokille ovat ensimmäinen, toinen ja kolmas maailma.

Yleiskäsitteet ja yksilökäsitteet

Yksilökäsite on käsite, jonka alaan kuuluu enintään yksi yksilö kussakin kuvattavassa tilanteessa (mahdollisessa maailmassa tai mallissa). Yksilökäsitteitä nimeävät erisnimet Martti Ahtisaari ja määräiset kuvaukset tyyppiä Suomen tasavallan presidentti. Erisnmi on yksilön konventionaalinen nimitys, joka liittyy kohteeseen ajallis-paikallisen sopimuksen, nimenannon välityksellä. Erisnimi voi olla kuvaava, mutta sen ei tarvitse olla. Vaikka olisikin, se ei nimeä kaikkia olioita, joihin kuvaus pätee (esim. nimimerkki Kadunmies Hesarissa). Filosofi Putnam on esittänyt, että luonnonlajien nimet (esimerkiksi kissa) ovat itse asiassa lajien erisnimiä. Kissalle ei ole määritelmää. Määritelmät ovat intersubjektiivisia sopimuksia, tahdonilmauksia, luonnonlajit ovat objektiivisia, yhteisön tahdosta riippumattomia tosiasioita. Yhteisön yleinen käsitys kissoista, kissan stereotyyppi, ei määrää sanan kissa alaa. Sen määräävät kissat itse, tekemällä kissoja. Me ihmiset voimme vain osoittaa niitä kameroillamme ja ristiä ne kissoiksi.

Itse asiassa Putnamin pointtia voi yleistää. Yleiskäsitteetkin ovat historiallisia ja sosiaalisia konventioita, niissä on aina myös osoituksen ja nimenannon aines. Esimerkiksi pelejä ovat toiminnot, joita kulloinkin niin kutsutaan. Luonnollisen kielen sanojen merkitykset eivät perustu määritelmiin, vaan muuttuvat, neuvotellaan uudestaan, miljoonissa kielipeleissä, joissa niitä käytetään. Tästä lisää alempana.

Erilaisia kieliopillistuneita tapoja ilmaista tyypillisiä (eli luokkaa koskevia, tarkemmin rajoittamattomia) yleistyksiä kielissä on paljonkin. Niitä käsitellään yleensä otsikolla geneerisyys.

Geneerisyys

Käsitteen geneerinen käyttö eli geneerisyys on sitä, että yleiskäsitettä käytetään yksilökäsitteenä (luokan tai sen 'mielivaltaisen edustajan' nimenä). Sanastossa geneerisyys tuottaa tyyppi-esiintymä (type-token) -monitulkintaisuuksia. Tässä lehdessä voi tarkoittaa tätä paperinivaskaa (... on tahra), saman päivän lehteä (... on ankka), tai samaa julkaisua (... on usein ankkoja). Tyyppi-esiintymä-monitulkintaisuus ovat niin jokapäiväistä, että sitä ei edes huomaa.

Geneerisyyden logiikka on vaikeasti formalisoitavissa, koska se on pragmaattinen, kontekstista tulkittava asia. Se on ihmiselle tyypillisen kvalitatiivisen ajattelun kieliopillistuma. Geneerinen ilmaus käsittelee lajia yksilönä (genus laji): Ihminen on ihmiselle susi. Oikeastaanhan kaikki käsitteemme ovat tässä mielessä geneerisiä. Kun yksilöt kootaan lajiksi, tehdään induktiivinen yksinkertaistus, harvennetaan tarkastelun resoluutiota. Ilmiö, joka on todellisuudessa sumea, redusoidaan diskreetiksi luokitukseksi. Onneksi luonto suosii tällaisia yksinkertaistuksia. (Luonnonilmiöt, vaikka jatkuvia, tuottavat jyrkkiä vaihteluita. Jos niin ei olisi, ei olisi meitäkään.)

Lajin jäseniä koskevana yleistyksenä tarkasteltuna geneerinen ilmaus jättää tarkemmin määrittämättä yleistyksen sisällön (intension) ja sen alan (ekstension). Esimerkiksi toteamus miehet ovat sikoja jättää avoimeksi sen millaisia miehiä yleistys koskee ja kuinka suuri osa näistä miehistä on (kuka milläkin tavoin) sikamaisia. Geneerinen väite on sumea kunnes sen intensio ja ekstensio täsmennetään: Useimmat tapaamani miehet ovat olleet sikäli sikamaisia, että.... Geneerisyys kieliopillistuu kielissä monin eri tavoin.

Käsitesuhteet

Käsitteiden väliset semanttiset suhteet ovat rajoitteita uusille merkityssopimuksille. Abstraktien käsitteiden merkityksen määrittelevät käsitteiden keskinäiset suhteet, kielipelit, diskurssit tai teoriat joissa niillä on rooli. Mitä tahansa demokratia onkin, se on eri asia kuin diktatuuri, mitä se vuorostaan sitten onkin. Teorioiden ja käsitteiden verkko takertuu havaittavaan todellisuuteen vain sieltä täältä (viime vuosisadan amerikkalainen kielifilosofi Quine).

Terminologiaan periytynyt, klassisen aristoteelinen määritelmäteoria on yleiskäsitteiden puumainen luokitus eli taksonomia. Siinä yläkäsite jaetaan keskenään poissulkeviin, yhdessä tyhjentäviin alakäsitteisiin erottavien piirteiden nojalla. Kukin käsite on yläkäsitteen ja erottavien piirteiden konjunktio. Jokainen kriteeri on välttämätön ja yhdessä ne ovat riittävä ehto käsitteen alalle. Wittgenstein huomautti myöhäisfilosofiassaan, että Aristoteleen malli ei sovi erityisen hyvin (yleis)kielen käsitteisiin. Sanat opitaan käyttöyhteyksistään kielipeleissä, joista määrittelemisen kielipeli on harvinainen poikkeustapaus. Hänen esimerkkinsä oli pelin (leikin) käsite:

Betrachte z.B. einmal die Vorgänge, die wir "Spiele" nennen. Ich meine Brettspiele, Kartenspiele, Ballspiele, Kampfspiele, u.s.w. Was ist allen diesen gemeisam? - Sag nicht: "Es muss ihnen etwas gemeinsam sein, sonst hiessen sie nicht "Spiele" - sondern schau, ob ihnen allen etwas gemeinsam ist. - Denn, wenn du sie anschaust, wirst du zwar nicht etwas sehen, was allen gemeinsam wäre, aber du wirst Ähnlichkeiten, Verwandtschaften, sehen, und zwar eine ganze Reihe. ... Und das Ergebnis dieser Betrachtung lautet nun: Wir sehen ein kompliziertes Netz von Ähnlichkeiten, die einander übergreifen und kreuzen. Ähnlichkeiten im Grossen und Kleinen. ... Ich kann diese Ähnlichkeiten nicht besser charakterisieren, als durch das Wort "Familienähnlichkeiten"; denn so übergreifen und kreuzen sich die verschiedenen Ähnlichkeiten, die zwischen den Gliedern einer Familie bestehen: Wuchs, Gesichtszüge, Augenfarbe, Gang, Temperament, etc.etc. - Und ich werde sagen: die 'Spiele' bilden eine Familie. Philosophische Untersuchungen §66 ff

Wittgensteinin ajatusta 'sukunäöstä' ovat kehitelleet filosofit, psykologit ja kielitieteilijät. Sellainen prototyyppisemantiikka on formaalisesti ottaen kriteriaalisemantiikan sumea versio. Kaksiarvoisten kriteerien sijasta käsitteen ala riippuu joko komparatiivisista tai mitallisista kriteereistä, joita verrataan käyttämällä jonkinlaista äänestysperiaatetta tai painotettua summaa. Käsitteen rajat jäävät epämääräisiksi, ja käsitteen alaan kuuluu keskeisiä, prototyyppisiä edustajia ja perifeerisiä edustajia. (Esimerkiksi varis ja varpunen ovat prototyyppisiä lintuja, pingviini perifeerinen.) Käsitteen prototyyppi on käsitteen edustaja, ts. kuuluu käsitteen alaan. Käsitteen stereotyyppi on käsitteen yksinkertaistus, sitä yksinkertaisempi käsite. Käsitteen prototyypit kuuluvat sen stereotyypin alaan. Prototyyppi ja stereotyyppi ovat toisilleen duaalisia kuten ekstensio ja intensio.

Prototyyppi on käsitteen alan edustava tapaus, esimerkiksi pystykorvainen koira tai varpuslintu. Käsitteen stereotyyppi sisältää käsitteen keskeiset merkityspiirteet, esimerkiksi kissan stereotyyppiin kuuluu "pörheä, häntä, viikset, tassuttelee, naukuu, kehrää, kynsii..." Prototyyppiset yksilöt ovat stereotyyppisiä.

Käsitteen kriteeristöön voi kuulua sekä rakenteellisia että toiminnallisia kriteerejä. Edelliset kriteerit määrittelevät kokonaisuutta osien avulla, jälkimmäiset osaa kokonaisuuksien avulla. Ihmisen artefaktit ovat tällaisia. Labov tutki erimuotoisten astioiden luokittamista käsitteillä kuppi, malja, kulho, maljakko, lasi, pikari jne. käyttäen alla olevan tapaisia kaavakuvia. Kuten arvata saattaa, koehenkilöiden arviot muuttuvat sumeasti pituus/leveys -suhteen mukaisesti. Etenkin taitekohdissa luokitus riippuu vertailujoukosta (isompi ja korkeampi on maljakko, pienempi ja leveämpi on lasi). Jos astiaan lisätään korva, sen kuppimaisuus lisääntyy koosta riippumatta.

Struktuuri ja funktio määrittävät toisiaan: astian toiminta riippuu sen muodosta ja materiaalista ja kääntäen. Koko seuraa käyttötavasta (kupista juodaan, maljakkoon mahtuu kukkia). Nimityksillä on myös historiansa, kielelliset konventiot muuttuvat eri tahtiin kuin materiaali- ja muotoilukeksinnöt.

Käsitteet opitaan esimerkkien kautta tavallisissa tilanteissa. Tunnistusvihjeet ovat normaalitilanteissa redundantteja. Luonnolliset käsitteet ovat oikeastaan samaan aikaan ylimääriteltyjä ja osittainmääriteltyjä. Käsitteen 'maailmanviivan' jatkaminen uusiin tilanteisiin on ongelmanratkaisu- tai neuvottelukysymys. Käsitteiden väliset sovinnaiset suhteet ovat yksi ohjaavista periaatteista (esimerkiksi kuppi on pienempi kuin maljakko, koska siitä juodaan). Käsite on hallinnassa, kun sitä osaa käyttää oikein niissä kielipeleissä, joissa se on kotonaan. Määrittelemisen kielipeli ei välttämättä ole niitä.

Koko sanastoa kattavia käsitejärjestelmiä on rakenneltu (Roget's Thesaurus 1911) ja rakennellaan (WordNet) jatkuvasti; työsarka on laaja ellei loppumaton. Arkikielen ja -ajattelun käsitteet muodostavat pikemmin moniulotteisen verkon kuin yksikäsitteisen puurakenteen. Tuoreita esimerkkejä ovat on EU:n projektit EuroWordNet ja HY:n kielitieteen laitoksellakin rakennettu PAROLE-SIMPLE.

Komponenttianalyysi

Kielitypologia osoittaa, että luonnollisten kielten sanasto ei ole loputtoman monisyinen. Tietyt ilmiötyypit: leksikaaliset kehykset eli argumentti- tai osanottajarakenteet toistuvat kielestä toiseen. Näitä rakenteita on eritelty Aristoteleesta lähtien (Kategoriat ja Metafysiikka -teokset). 1950-luvulla antropologit kehittivät sukulaissuhteiden tutkimuksiin komponenttianalyysin. Komponenttianalyysi muistuttaa terminologista käsiteanalyysia. Se selittää sanajoukon systemaattiset semanttiset suhteet sanojen välillä yhteisten piirteiden tai komponenttien avulla. Esimerkiksi sukulaisuussuhteita voi määritellä peruskäsitteiden kuten sukupuoli (mies/nainen), ikä (vanhempi/nuorempi), jälkeläisyys (vanhempi/lapsi), polvi (edellinen/sama/seuraava), klaani avulla. Aku-setä on ankanpoikien äidin äidin vanhempi lapsi.

Komponenttianalyysi sai viime vuosisadalla huonon maineen kielitieteessä tarpeettomastikin onnettomien sovellusten ja yliampuvien odotusten vuoksi. Kritiikin voi tiivistää varoituksiksi: (i) Komponenttianalyysi ei ole ainoa tapa kuvata merkitystä. (ii) Komponenttianalyysi ei ole yhtä valaiseva kaikissa leksikon osissa. (iii) Komponenttianalyysi ei välttämättä ole yksikäsitteinen eikä tyhjentävä. (iv) Analyysin ei tarvitse päätyä jakamattomiin tai kielestä riippumattomiin primitiiveihin.

Vaihtoehto komponenttianalyysille ovat merkityspostulaatit, jotka määrittelevät sanaston välisiä loogisia suhteita sanaston itsensä avulla käyttämättä teoreettisia abstraktioita ja välttäen eksplisiittisiä määritelmiä (esimerkiksi linnut lentävät).

Kvantifikaatio

Yksi keskeisiä referentiaalisia piirteitä on jaollisuus. Jaollisuus on perimmältään matematiikan peruserottelu diskreetin ja jatkuvan välillä. (Erottelu on tunnettu antiikista alkaen erotteluna yksi vastaan monta.) Diskreetin ja jatkuvan matematiikka ja käsitteistö ovat osin samankaltaisia, osin erilaisia. Diskreetti ilmiö muodostuu atomeista, osista, joita ei voi jakaa pienempiin samankaltaisiin osiin, joita mitataan laskemalla kokonaisluvuin. Jatkuva ilmiö muodostuu ympäristöistä joita voi jakaa pienemmiksi ja yhdistää suuremmiksi ympäristöiksi. Jatkuvan suureen laskemisessa mittayksikkö voidaan valita vapaasti. Mittaamisen matematiikka on reaaliluvut.

Jaollisuus kulkee läpi koko luonnollisen kielen referentiaalisen järjestelmän. Se ilmentymiä on erottelu jaollisten (aine-) ja jaottomien (lasku-) sanojen välillä, jälkimmäisten joukossa esiintyvä luvun (numerus) kategoria, kvanttorit ja mitan ilmaukset, mutta myös adjektiivien erottelu vertailu- ja luokka-adjektiivien välillä ja aspektin erottelu avoimen ja sulkeisen aspektin välillä.

Substantiiveissa yksikäsitteisyyskvantifikaatio kieliopillistuu usein määräisyytenä. Määräinen artikkeli on yksikäsitteisyyskvanttorin ('ainoa/koko') kieliopillistuma, epämääräinen artikkeli eksistentiaalikvanttorin. Luonnollisen kielen kvanttorit ovat tilannesidonnaisia. Kvanttorien järjestys eli laajuus (scope) ja yksilöalue (range) ratkeavat tilanteesta. Määräinen kvanttori edellyttää, että kuulijakunta voi päätellä tilanteesta, mistä kaikista yksilöistä on puhe. Yksikkö ja määräinen kvanttori yhdessä kertovat, että puhe on yhdestä tietystä yksilöstä.
Eksistentiaalikvanttori on ei-spesifinen, kun se jää jonkin modaliteetin laajuteen, ja spesifinen muutoin. Tunnetko erään/jonkun lääkärin? eroavat sen suhteen, onko kysymyksessä spesifinen lääkäri vai ei.

Klassifikaatio

Eri kielet kieliopillistavat lisää jaotteluja substantiivien joukossa. Kieliopillistuttuaan klassifikaatiokategoriat eivät välttämättä osu yksiin semanttisen prototyyppinsä kanssa. Ymmärrettävistä syistä universaalisia piilokategorioita ovat elollinen ja inhimillinen. Monet kielet kieliopillistavat sukupuolen kieliopilliseksi suvuksi. Toisissa kielissä ilmiöitä lajitellaan kieliopillisesti klassifikaattoreilla esimerkiksi koon, muodon tai funktion mukaan (esimerkiksi kiina tai bantukielet).

"As Mesoamerican languages go, Nahuatl has rather few classifiers. ... In an eighteenth-century grammar, there are eighty listed for Mayan, including classifiers for counting quarters of dead animals. By contrast, Nahuatl just has classifiers for counting lumpy things, things in rows or ranks, things that can be doubled over themselve, and sheet-like things such as tortillas or blankets, and things on stems."

Omistus

Jo Aristoteles erotti omaksi kategoriakseen inherentisti relationaaliset substantiivit, esimerkiksi käänteisrelaation isäntä/palvelija. Luonnollisessa kielessä substantiivit ovat kuitenkin kieliopillisesti yksipaikkaisia. (Vai onko genetiivi substantiivin komplementin kieliopillinen sija)? Verbeillä voi olla 1-3 kieliopillistunutta komplementtia (subjekti, objekti, obliikvi).

(Miksi relaatioita ilmaistaan useammin verbeillä? Olisiko niin, että suhteet hahmotetaan kehyksiksi vain kun osanottajat ovat (ajallisesti) vaihtelevia. Jos olioiden väliset suhteet eivät muutu, ne eivät erotu ympäristöstä eivätkä kieliopillistu kehyksiksi. Toisin sanoen: relaation argumenttien on oltava muuttujia, muuten ne ovat vain parametrejä.)

Piilevästi monipaikkaisen substantiivin argumenttipaikat tulevat näkyviin omistusrelaatiossa, esimerkiksi palvelijan isäntä. Omistus (possessio) on loogiselta kannalta relaatiomuuttuja, jonka tulkinta päätellään relaation osanottajista. Substantiiviin konventionaalisesti tai tilannekohtaisesti liittyvät kehykset (vrt. alla) tuottavat lisää possessiorelaation tulkintoja. (Esimerkiksi marsalkan hevonen voi olla marskin oma tai hänelle osoitettu ratsu).

Omistus kieliopillistuu kielittäin eri tavoin.Omistussuhteen merkintä voi liittyä kumpaan tahansa relaation jäsenistä, molempiin tai ei kumpaankaan. Esimerkkejä: fi hän-en käte-nsä. Hepreassa ei omistajaa merkitä, mutta pääsana on painoton (status constructus). Relationaalisiin substantiiveihin usein kieliopillistuu erottamaton omistus, esimerkiksi käsi on obligatorisesti jonkun käsi.

Adjektiivit

Kategoriakieliopin mukaan adjektiivi on substantiivin adjunkti. (funktori, joka säilyttää pääsanan syntaktisen kategorian ja semanttisen tyypin.) Monissa kielissä ei ole syntaktista eroa adjektiivien ja verbien välillä. Toisissa ei tehdä eroa adjektiivien ja samankantaisten adverbien välillä (esim. saksa).

Adjektiiveja, kuten muitakin sanaluokkia, voi tyypittää yksi- ja useampipaikkaisiin, intensionaalisiin ja ekstensionaalisiin, ja jaollisiin/jaottomiin. Esimerkiksi hyvä on monipaikkainen intensionaalinen jaollinen adjektiivi. Siinä on piileviä argumenttipaikkoja: sama asia voi olla hyvä yhdelle ja huono toiselle, hyvä yhteen tarkoitukseen ja huono toiseen. Hyvä on intensionaalinen pääsanansa suhteen: joku voi olla hyvä isä mutta huono ihminen. Se on jaollinen, koska se sallii asteita: joku voi olla aika hyvä, kaksi kertaa niin hyvä, paljon parempi, tai paras. Toisin kuin täysi, hyvä ei ole ylhäältä rajoitettu: hyvyydellä on alaraja, mutta ei ylärajaa. Adjektiivilla suuri ei ole alarajaakaan. Esimerkki yksipaikkaisesta, ekstensionaalisesta ja jaottomasta adjektiivista on parillinen.

Komparaatio

Adjektiivien tavallisin kieliopillistuma on vertailujärjestelmä. Vertailujärjestelmän perusta on järjestysrelaatio tai yhtäpitävästi valintafunktio. Vertailuadjektiivin perusmuotoon eli positiiviin liittyvä valintafunktio valitsee jokaisesta joukosta vaihtoehtoja adjektiivin alaan kuuluvat. Komparatiivi on erikoistapaus, jossa valinta on toinen kahdesta. Superlatiivin valintafunktio poimii tapaukset, jotka tulevat valituksi jokaisesta joukosta, jossa ovat mukana. Kielissä on eri tapoja kieliopillistaa vertailu. Yksinkertaisimmassa järjestelmässä adjektiivilla on vain yksi muoto. A on isompi kuin B ilmaistaan sanomalla A on iso ja B ei ole. Monessa kielessä ei tehdä eroa komparatiivin ja superlatiivin välillä. Isompi on isoin kahdesta. Komparatiivi ja superlatiivi suhtautuvat kuin kaksikko eli duaali ja monikko. (Ei ole sattumaa että kumpi ja isompi loppuvat samoin.)

Verbit

Verbien prototyyppisiä piirteitä on, että ne nimeävät tilanteita, siis tapahtumia ja tiloja, joita luonnehtii sijainti (aika, paikka) ja osanottajat..

Kehykset

Leksikaalinen kehys on tietorakenne, joka kuvaa jonkin (yleensä lekseemin nimeämän) tilanteen tai tapahtuman: sen reunaehdot (aika, paikka, tilanne), vaiheet, osanottajat ja niiden ominaisuudet ja suhteet tarkoituksenmukaisella tarkkuudella. Semanttisten kehysten tarpeellisuudesta ollaan paljolti yhtä mieltä, mutta niiden yksityiskohdista ei.

Tässä esimerkki verbien kehysten komponenttianalyysista. Nollapaikkaisia tapahtumatyyppejä ovat säätilat sataa, tuulee, on kylmä, on yö. Ne kuvaavat jotakin aikaa ja paikkaa (millaista jossakin oli jolloinkin). Yksipaikkaisia tapahtumatyyppejä tuottavat tilaverbit ja -adjektiivit: olen väsynyt, hän on vanha, se toimii. Kaksipaikkaisia tiloja tuottavat mm. sijat ja adpositiot: olen vuoteessa, hän on oven takana. Muutokset ja liike voidan kuvata tilojen konkatenaationa: ei sada.sataa 'ensin ei sada, sitten sataa' eli alkaa sataa. 'kasvaa' on tyyppiä ei-iso.iso, 'ovelle' on typpiä ei-ovella.ovella. Tämäntyyppisten kaavojen suhteen voi siten määritellä semanttisesti merkittäviä argumenttipaikkoja eli semanttisia rooleja:

subject( john, ( be( john, boy ) )'John (is a boy)'subjekti on tapahtumatyypin be 1. argumentti
predicate( boy, ( be( john, boy ) )'(John is) a boy'predikaatti on tapahtumatyypin be 1. argumentti
location( school, at( school ) )'at school'lokaatio on tapahtumatyypin at 1. argumentti
source( p, p.q )'from p'lähde on tapahtumatyypin p.q 'b then q' 1. termi
goal(q, p.q ) 'to q'kohde on tapahtumatyypin p.q 2. termi
path( m, p.m.q )

'by m'polku on tapahtumatyypin p.m.q keskimmäinen termi

Hyvä puoli tässä etenemistavassa on, että roolit ovat suhteellisia. Sama argumentti voi täyttää useita samanaikaisia rooleja eri osakaavojen suhteen.

Transitiivisuus

Erityishuomion verbikehyksissä ansaitsee transitiivisuus. Prototyyppisessä transitiivisuudessa on kysymys kausaatiosta: subjekti aiheuttaa (tai estää) objektissa muutoksen. Agentiivisuudessa on kyse intentionaalisesta kausaatiosta. Keskeisiä kehystyyppejä ovat

become:be( john, alive ).be( john, not alive )'John dies'.
cause:cause( press( john, metal ), become( flat( metal ) ) )'John presses metal flat'.
do:cause( m( john, john), p( john, press ) ).'John presses'.
use:cause( p( john, press ),cause( q( press, metal ), become( flat( metal ) ) ) )'John flattens metal by pressing it'.
purpose:cause( plan( john, cause( press( john, metal ), become( metal, flat ) ) ), press( john, metal ) )'John presses metal to flatten it'.

Transitiivisuuskaavojen suhteen voi määritellä lisää semanttisia rooleja:

result:result( r, e\\r )tulos on tapahtuman loppu
cause:cause( c, cause( c, e ) )syy on aiheutuksen alku
effect:effect( e, cause( c, e ) )vaikutus on aiheutuksen loppu
means:means( m, cause( c, cause( m, e ) ) )keino on aiheutuksen polku
agent:agent( a, cause( m( a, a ), p( a ) ) )agentti on syyn subjekti
object:object( o, cause( c, e( o ) )

objekti on vaikutuksen subjekti
Pääluokka

Kaavojen välisiä suhteita voi kuvata operaattoreilla, jotka vastaavat verbin pääluokkaa, esimerkiksi aktiivi, passiivi ja refleksiivi eli mediaali:

refl cause( p( x ), q( y ) ) = cause( p( x ), q( x ) )
pass cause( p( x ), q( y ) ) = q( y ): cause( p( x ),q( y ) )
pass cause( p ( x ), q( y ) ) = q ( y )

Kaavat sanovat, että refleksiivissä tapahtuman aiheuttaja ja kohde ovat samat, passiivi poimii esiin seurauksen ja häivyttää tapahtuman syyn. Kolmas kaava toteaa, että passiivi ja kausatiivi ovat käänteisoperaatioita.

Lekseemin kehyksestä voi lukea, mitä muita kehyksiä se odottaa ympärilleen. Kehyksen kieliopillistuneet piirteet luettelee lekseemin valenssi eli selektiorajoitukset, jotka luettelevat lekseemin syntaktiset ja semanttiset vaatimukset määreilleen tai pääsanoilleen. Esimerkiksi verbien pitää ja rakastaa kehykset edellyttävät kokijan ja pitämisen kohteen; verbillä pitää kohteen kielentää elatiivikomplementti pitää jostakin, verbillä rakastaa partitiiviobjekti rakastaa jotakin.

Modus

Modus on modaliteetin kieliopillistuma. Modaliteetit kieliopillistuvat usein osaksi verbitaivutusta. Logiikka selvittää, että kun modaliteetit eritellään mahdollisten maailmojen avulla, ne voi tyypittää ainakin kolmessa ulottuvuudessa. Yksi on modaliteetin kvanttoriluonne, toinen on mahdollisten maailmojen suhteet toisiinsa, kolmas on maailmojen valintaperuste. Esimerkiksi mahdollisesti on heikko eli eksistentiaalinen modaliteetti, välttämättä on vahva eli universaalinen, osata on eksistentiaalis-universaalinen. Mahdollisten maailmojen suhde todelliseen erottaa mm. faktiiviset modaliteetit tietää, aina ei-faktiivisista kuten luulla, pitää. Maailmojen valintaperusteen suhteen tietää on vaativampi kuin uskoa. Kaikki uskomismaailmat ovat tietomaailmoja, mistä seuraa, että tietäminen on uskomista.

Luonnollisen kielen leksikaalistuneet ja kieliopillistuneet modaliteetit, modaaliverbit ja modukset, ovat yleensä kontekstuaalisia: maailmojen valintaperuste riippuu kontekstista. Esimerkiksi Hän ei voi tehdä sitä voi tarkoittaa, että tehtävä on ristiriitainen tai mahdoton, hän ei kykene, ei osaa, ei ehdi, ei saa, ei halua, tai minä en usko sitä. Kielitieteessä puhutaan juurimodaliteetista, joka voi täsmentyä dynaamiseksi modaliteetiksi (kyetä, osata, ehtiä), deonttiseksi (saada, pitää, haluta) tai episteemiseksi (aikoa, tietää, uskoa). On havaittu, että modaliteetit tapaavat kieliopillistua juuri tässä järjestyksessä: alunperin dynaaminen modaliteetti saa vähitellen deonttisia lopulta episteemisiä käyttöjä.

Kieliopillistuneimpia modaliteetteja ovat futuuri, konditionaali ja subjunktiivi. Futuureja syntyy modaliteetin kieliopillistumisketjun loppupäästä (esim. en shall/will ovat vanhoja deonttisia modaliteetteja) ja aspekteista (esim. olen tekevä). Konditionaali eli kontrafaktuaalisen päättelyn modus kehittyy typologisesti lähes poikkeuksetta preteritin ja futuurin käytöistä (esim. en would, fi ol-i-si kaksoispreteriti). Subjunktiivi, joka on modaliteetille alisteisen lauseen kieliopillinen merkintä, kehittyy usein vahvasta deonttisesta modaliteetista. Episteeminen modaliteetti kieliopillistuu joissakin kielissä evidentiaaliseksi modukseksi. Evidentiaalisuudessa kieliopillistuu se, mihin todistusaineistoon sanottu perustuu, esimerkiksi omakohtainen kokemus, kuulopuhe, vai päättely.

Kiintoisaa on, että kärkkäimmin kieliopillistuvat modaliteetit ovat juuri pelin modaliteetteja: aika, mahdollisuus, kyky, preferenssit, aikomus, tieto. Lisäksi kontrafaktuaalinen ajattelu, 'mitä tekisin jos tekisit noin', on luonteenomaisesti peliteoreettista ajattelua, jota tehdään tulevaisuuteen avautuvan päätöspuun reittien kartoittamiseksi.

Tempus ja aspekti

Verbien luonteenomaisin kieliopillistuma on ajan ilmaiseminen (verbi on saksaksi Zeitwort, aikasana). Finiittiset verbilausekkeet eivät nimeä tilanteita, vaan toimittavat puheakteja: toteamuksia, toiveita, käskyjä, kysymyksä eri puhetilanteen tekijäoistä riippuen. Jos tapahtumalle annetaan nimi, se substantivoidaan: toinen maailmansota, maailmanloppu. Tapahtuman aikaprojektion kieliopillistumia ovat aspekti (tapahtuman ajallinen rakenne) ja tempus (tapahtuman ajankohdan suhde puhetilanteeseen)

Aspektiteorian juuret johtavat Aristoteleeseen, jolta englantilaiset kielifilosofit (Ryle, Vendler) johtivat perustavan tapahtumatyyppien nelikentän tila (state), toiminta (activity), saavutus (achievement), suoritus (accomplishment). Nelikentän toinen dimensio on jaollisuus: avoimet tapahtumatyypit tila ja toiminta vastaan sulkeiset tapahtumatyypit saavutus ja suoritus. Toinen dimensio on atomisuus: atomiset tapahtumatyypit tila ja saavutus vastaan kompleksiset tapahtumatyypit toiminta ja suoritus.

Leksikaalinen aspekti (Aktionsart) on tapahtumatyypin ajallinen projektio; aspekti voidaan johtaa tapahtuman kehyksestä. Esimerkkejä:

tila (state): pöytä, pyöreä, maassa
toiminta (activity): liikkua, ajatella, kirjoittaa kirjettä
saavutus (achievement): lähteä, huomata, kuolla
suoritus (accomplishment): pukea vaatteet, kirjoittaa kirje

Leksikaalisia aspektin ilmaisukeinoja ovat aspektiverbit (faasiverbit alkaa, lakata, jatkaa), adverbit (usein, kerran) ja johtimet (esim. iteratiivi ja semelfaktiivi ysk-i-ä, ysk-äis-tä) ja taivutus (yski-nyt, yski-vä).

Aspekti kieliopillistuu ns. aspektikielissä kieliopilliseksi aspektiksi. Kieliopillisen aspektin avulla päästään leksikaalisesta tapahtumatyypistä toiseen. Typologisesti tavallisimmasta päästä ovat progressiivi, perfekti ja habituaali. Pitemmälle kieliopillistuneita ovat perfektiivi, joka tuottaa sulkeisia tapahtumatyyppejä ja imperfektiivi, joka tuottaa avoimia tapahtumatyyppejä.

Suomessa aspekti on kieliopillistunut osa/kokonaisobjektin merkinnäksi. Objektin merkinnän logiikka on vielä transparentti tapauksessa kirjoittaa ä kirjettä (kirje on kesken kun tapahtuma on kesken). Mutta esimerkiksi televisiota ei myydä osissa, joten objektin merkintä tapahtumassa myydä televisiota on puhtaasti aspekti (osittaa tapahtumaa aikaulottuvuudessa).

Tempukset kieliopillistavat tapahtuma-ajan suhteen puhetilanteeseen. Tempukset ovat siten indeksisiä. Kaikissa kielissä tempukset eivät kieliopillistu taivutukseen, vaan esimerkiksi erillisenä finiittisenä apuverbinä tai partikkeleina. Tavallisinta on jakaa aikajana puhetilanteen kohdalta menneeseen (preteriti) ja menemättömään (preesens-futuuri) aikaan. On kieliä (esimerkiksi Amerikan alkuperäiskielet hopi ja navajo) joissa jako tehdään tulleeseen (preteriti-preesens) ja tulemattomaan (futuuri). Monimutkaisemmat tempussysteemit yhdistävät tempuksia ja aspekteja (esimerkiksi suomen liittotempukset), modaliteetteja (englannin futuuri) tai metrisiä ilmauksia (bantukielten metriset tempukset "tänään", "huomenna", "joskus").

Luonnollisille kielille ominainen verbi on olla-verbi eli kopula, joka näyttää koodaavan erilaisia loogisia suhteita (ainakin luokkaan kuuluminen, identiteetti, eksistenssi). Monasti kopulan tehtävänä on vain osoittaa lausetyyppi tai toimia muiden kielioppimerkkien (modus, tempus, polariteetti) ripustimena. Kaikissa kielissä ei ole (ainakaan vain yhtä) kopulaa.

Adverbit

Adverbit (P) ovat avointen sanaluokkien nelikentän kaatoluokka. Semanttisesti ne jakautuvat varsinaisiin ad-verbeihin (nyt, uudestaan, pian, oikein, varovasti, jotka luokittavat ilmiöitä (tiloja ja tapahtumia) samaan tapaan kuin adjektiivit verbejä, sekä implisiittisesti kaksi- ja useampipaikkaisiin ("transitiivisiin") adpositioihin, jotka suhteuttavat ilmiöitä ja olioita. Kieliopin kannalta adpositio on adverbilausekkeen pääsana ja adposition objekti sen määre. (Sama siis koskee suomen sijoja, jotka toimittavat preposition tehtäviä.)

Adpositioiden (täydennystään edeltävien prepositioiden ja sitä seuraavien postpositioiden) prototyyppinen tehtävä on paikallisten suhteiden ilmaiseminen. Näitä suhteita ovat paikka (skalaari), suunta (vektori) ja reitti (polku).

Verbien yhteydessä yllä on annettuna sijainnin, suunnan ja reitin rooleille positionaalinen määritelmä kehysten avulla.

Nominien sijat syntyvät tavallisesti postpositionaalisten adverbien kieliopillistumisesta taivutukseksi. Huomaa, että tästä näkökulmasta katsoen nominin sija onkin sanan pääjäsen (koska se määrää lausekkeen lauseopillisen tehtävän), ja substantiivi sijan määre. Perinteisestihän ajatellaan päinvastoin, että sija on nominin modifikaatio (< < kr. ptosis, lat. casus "tapaus").

Petteri iskee pienellä vasaralla lasten pieniin päihin
iskee(Petteri) cause iskee(vasara) cause go(vasara,in(päät))

Teon väline eli instrumentti vasara on yllä annettujen määritelmien mukaisesti iskun reitti Petteriltä lasten päihin, agentti Petteri on iskun lähde ja päät on iskun kohde.

Suomen paikallissijajärjestelmä on suffiksaalinen adpositiojärjestelmä. Sisä- ja ulkopaikallissijaerottelun prototyyppi on topologinenerottelu sisä- ja ulkopuolen välillä. Abstraktio ja metafora laajentavat erottelun esimerkiksi hallinta- ja omistussuhteisiin ja rakenteellisiin osa-kokonaisuussuhteisiin.

Kieliopillistumissykli tuottaa yksipaikkaisista paikan adverbeista kuten edessä, takana, sisällä, ympärillä pre- ja postpositioita ja edelleen affiksaalisia sijoja. Leksikaalistuneista sijamuodoista tulee uusia adverbejä ja kierros voi alkaa uudestaan. Esimerkki: suomen kansa-ssa > kanssa > kaa, vertaa viron komitatiivisija kala-ga 'kalan kaa'.

Sulkeiset sanaluokat

Sulkeisista sanaluokista universaaleimpia lienevät loogisia vakioita ilmaisevat sanaluokat: kvanttorit (ml. lukusanat), pronominit(muuttujat) ja konjunktiot (lausekonnektiivit). Kieliopillistunut luku on kvantifikaation ilmaus sekin, mutta liittyy myös läheisesti matemaattisesti perustavampaan käsitteeseen, jaollisuuteen. Tuttujen lukujen (yksikkö, monikko) ohella jotkin kielet kieliopillistuvat muitakin lukuja, tavallisin on kaksikko eli duaali.

Sanaluokkien keräilysarjaan kuuluu partikkeli, peitenimitys erilaisille leksikon ja kieliopin välimaastoon kuuluville taipumattomille ja enimmäkseen määreettömille pikkusanoille.

Leksikon muutos

Leksikon semantiikan klassikkoja on Michel Bréalin Sémantique (1897), jolta termin semantiikka kielitieteellinen merkitys on peräisinkin. Bréal korjasi nuorgrammaatikkojen käsitystä, että kielen muutosta hallitsevat 'sokeat', poikkeuksettomat äännelait. Bréal haki vastapainoksi merkitysmuutoksen lakeja, jotka ovat tarkoitushakuisia, osoittavat kieliyhteisön pyrkimystä ymmärrettävyyteen.

Miksi kielen muutosta tapahtuu? Bréalin malli on oikeastaan peli- (tai optimaalisuus)teoreettinen: muutos on tilastollinen lopputulos lukemattomissa kielipeleissä tapahtuvista paikallisista optimoinneista. Kielipeleissä on erilaisia pelaajia ja keskenään kilpailevia preferenssejä: lähettäjä ja vastaanottaja, aloittelija ja veteraani, yksilöllisyys ja yhteisöllisyys, konservatismi ja radikalismi. Kielen omaksumisvaiheessa syntyy innovaatioita, kun uusi sukupolvi tai maahanmuuttaja rekonstruoi kielen rakenteen kuulemansa perusteella. Lähettäjä ja vastaanottaja optimoivat kumpikin kustannus/hyötysuhdetta kommunikaation onnistumisen asettamissa rajoissa. Ääntämistä ja kielioppia oikaistaan sekä oppimisvaiheessa että nopeassa puheessa. Kielellisillä innovaatioilla yksilö voi erottua joukosta tai sulautua laumaan. Sopivaisuutta suojellaan ja sitä uhmataan kielellisillä keinoilla. Uusia asioita kutsutaan vanhoilla nimillä, vanhoille asioille keksitään uusia nimiä.

Kielen muutoksen tutkimuksessa aktiivinen tutkimusalue on kielitypologinen grammatikalisaation eli kieliopillistumisen lainalaisuuksien tutkimus.

Sisäänpääsyreittejä leksikkoon on rajattu määrä. Edellä on lueteltu avoimet sanaluokat, joihin otetaan uusia jäseniä. Kieliopillistuneempiin sulkeisiin sanaluokkiin (mm. kvanttorit, konnektiivit, pronominit) pääsee vain kulumalla, poikkeuksena jokunen (käännös)laina. Syitä leksikon muutokseen ovat (tietysti) äänteenmuutos, rakenteenmuutos ja merkityksen muutos.

On vain loogista, että merkityksen muutoksen päälajeja ovat seuraavat:

Abstraktio ja konkreetio

Abstraktio, konkreetio, metafora ja metonymia ovat parhaiten hallittavissa kategoriateorian peruskäsitteen, (homo)morfismin avulla. Morfismi on kuvan käsitteen matemaattinen täsmennys. Morfismi on rakennetta säilyttävä kuvaus (suhde, funktio) kahden rakenteen välillä. Esimerkiksi piirroksen näkee esittävän jotakin, kun piirroksesta löytyy esikuvaa vastaavia osia, jotka ovat esikuvaa vastaavassa suhteessa toisiinsa. Osien ja suhteiden ei tarvitse olla samoja, riittää, että ne vastaavat toisiaan. Kaikkien piirteiden ei tarvitse kuvautua samalla lailla. Valokuva on ihmisen näköinen, vaikka se on pieni, litteä, mustavalkoinen ja liikkumaton. Jos morfismi ei ole yksi yhteen (sen käänteiskuvaus ei ole morfismi), kuvaus on abstraktio ja sen käänteiskuvaus on konkreetio.

Konkreetiota tapahtuu, kun ilmaus konventionaalistuu johonkin kontekstiin. Ilmauksen ja kontekstin merkitysten erottaminen toisistaan on vaikeaa ja usein tarpeetonta, koska ilmaukset esiintyvät aina jossakin kontekstissa, ja enimmäkseen yksissä ja samoissa. Konkreetiossa ilmauksen ja kontekstin merkitysten välinen veteen piirretty viiva muuttuu niin, että kontekstin piirteistä tulee ilmauksen piirteitä. Vastaavasti abstraktiota tapahtuu, kun ilmauksen merkityksen jokin osa irrotetaan kontekstista ja sitä käytetään toisessa kontekstissa.

Käsitteitä abstrahoidaan poistamalla niistä piirteitä (toisia saman tyypin käsitteitä) tai muodostamalla niistä luokkia (eli ottamalla ne puheeksi ja antamalla niille piirteitä). Ensin mainittu abstraktion tyyppi tuottaa luokkien/käsitteiden sisältymissuhteita, jälkimmäinen luokka-jäsen (tyyppi/esiintymä) -suhteita. Abstraktio tuottaa saman sanan käyttöjä lähisukuisissa merkityksissä (polysemia). Esimerkkejä:

Polymorfia on abstraktiota, jossa monipaikkaisesta käsitteestä poistetaan paikkoja, esimerkiksi tehdään suhteen ilmauksesta luokan ilmaus: Teemu on Leevin isä. Teemusta tuli isä..

Metafora ja metonymia

Metafora on abstraktiosta ja konkreetiosta yhdistetty kuvaus. Metaforassa on kaksi ilmiötä ja morfismi (rakennetta säilyttävä kuvaus) kummastakin yhteiseen abstraktimpaan rakenteeseen, joka on metaforan sisältö. Metafora on abstraktin ajattelun tärkein työväline, koska sen avulla lähdeilmiötä koskeva tieto ensin yleistyy ja sitten tuottaa kohdeilmiötä koskevia hypoteeseja. Esimerkiksi lauselogiikan ja aritmetiikan välilllä vallitsee metafora, jonka sisältö on Boolen algebra. Metafora perustuu yhteiseen intensioon (yleistykseen). Metaforassa sisältö ikäänkuin siirtyy (kr. metaphora 'siirtymä') kontekstista toiseen morfismin ja käänteiskuvauksen välityksellä (tämäkin on metafora). Metafora on tuore, niin kauan kuin käänteiskuvaus on kompositionaalinen. Metaforasta tulee klisee (< fr. cliché 'painolaatta'), kun käänteiskuvaus konventionaalistuu. Metafora on kuollut, kun alkuperäinen (suora) kuvaus unohtuu.

Tuore metafora: Mitä yhteistä on hiilellä ja lotalla? Molemmat ovat jylsijöitä.
Käytetty morfismi: l --> r o yläkäsite o r --> l.
Klisee : Suomi-neito (Suomen kartta muistuttaa ihmistä)
Kuollut metafora: kuollut metafora.

Metonymia on metaforan duaali. Siinä on morfismit jostakin konkreettisesta tapauksesta, metonymian ympäristöstä kahteen eri, siitä abstrahoituun ilmiöön, joiden ei tarvitse olla rakenteellisesti samankaltaisia. Metonymia on konkreettisen ajattelun tärkein työväline, koska sen avulla yhtä ilmiötä koskeva tieto konkreettistuu ja tuottaa toista ilmiötä koskevia ennusteita. Metonymia perustuu yhteiseen ekstensioon (erikoistapaukseen). Metonymia ja metafora esiintyvät usein yhdessä. Metafora ja metonymia suhtautuvat toisiinsa kuin semiotiikan käsitteet ikoni ja indeksi.

Esimerkki:
Mitä yhteistä on sauvalla ja omenalla?
Entisajan kuninkaalla oli ne kädessään. (metonymia)
Ne ovat maan hallitsijan symboleja. (metafora)

Kategoriateorian termein parit abstraktio ja konkreetio, metafora ja metonymia ovat käänteisiä, duaalisia käsitteitä (käänteiskuvauksen päässä toisistaan).

onomatopea
kompositio
(käännös)laina

Onomatopea (kr. onomatopoieia 'nimen luominen') tuottaa "kokonaan uusia" sanoja. Yksinkertaisimmassa tapauksessa sanan äänneasu esittää esitettävän asian tuottamaa ääntä: hauva 'koira', marina 'valitus'. Abstraktimmassa tapauksessa ilmenee synestesiaa (assosiaatiota eri aistimodaliteettien välillä), tai (muuta) metonymiaa tai metaforaa: karkea/pehmyt, kamala/ihana, valtava/pikkiriikkinen.

Laina on toinen keino tuottaa "kokonaan uusia" sanoja. Poikkeustapauksissa lainataan sulkeisiinkin sanaluokkiin. Romaanisten kielten cada uno,chacun 'jokainen' on (osaksi käännös)laina kreikan prepositiolausekkeesta kata hena 'yksi kerrallaan' (vrt. nykykr. kathenas 'jokainen').

Kompositio tuottaa uusia sanoja yhdistämällä olemassaolevia lausekkeita, sanoja tai morfeemeja niin, että kokonaisuuden merkitys on funktio osien ja konstruktion merkityksestä. Esimerkkejä:

Käännöslaina on kompositionaalinen käännös lähtökielen ilmauksesta (esim. pilvenpiirtäjä < skyscraper).

Homonymia, synonymia

Bréalin mukaan yksi merkitysmuutosta ohjaavista preferensseistä on pyrkimys yksi-yksiseen suhteeseen käsitteiden ja niiden nimitysten välilllä. Tällöin jokaisella käsitteellä on vain yksi nimitys ja jokaisella ilmauksella on vain yksi merkitys. Vältetään homonymiaa (usealla käsitteellä sama nimitys) ja synonymiaa (samalla käsitteellä useita nimityksiä). Periaatteilla on viestinnän kannalta erilaiset seuraukset.

Homonymia ei haittaa lähettäjää, mutta haittaa vastaanottajaa, koska koodi on monitulkintainen. Homonymian ratkaisemiseksi täytyy koodia pystyä rajoittamaan kontekstin perusteella. Johtopäätös on, että homonymiaa on vältettävä jos ja vain jos konteksti ei ratkaise koodia. Täydellinen, kontekstista riippumaton homonymia pyrkii karsiutumaan, osittainen, kontekstista ratkeava homonymia ei. Homonymia poistuu, jos toinen merkitys katoaa tai ilmaukset eriytyvät. Esimerkkejä: laki-lain/laen, vuori-vuorin/vuoren, viini-viinin/viinen (kontekstinvälinen homonymia säilyy), piintyä/pinttyä, tuhma/tyhmä, uros/urho, huomenena:huomenna/aamulla, valkea:valkoinen/tuli (ilmaukset eriytyvät). Syntaktista monitulkintaisuutta eli ambiguiteettia syntyy luonnollisessa kielessä siitä, että kanavan dimensionaliteetti on selvästi alempi kuin koodattavan viestin. (Semanttiset ja syntaktiset verkot on esitettävä lineaarisessa akustisessa mediassa).

Kielten välistä homonymiaa ovat käännösteorian petolliset ystävät (faux amis, false friends): ilmaukset, jotka ovat äänteellisesti tai etymologisesti samankaltaisia mutta erimerkityksisiä. Esimerkkejä: en eventually 'lopulta' sv eventuellt 'mahdollisesti', pt constipacao 'nuha' en constipation 'ummetus', fi hallitus et hallitus 'home'.

Synonymia lisää koodin variaatiota ja siten redundanssia. Haittaa tulee sekä lähettäjälle koodin valinnasta että vastaanottajalle redundanssin poistamisesta (päättely lisääntyy). Synonymiasta koituva redundanssi välittää oheisviestejä (miksi tämä synonyymi eikä tuota?). Seurauksena on, että täydellinen, kontekstista riippumaton synonymia on lyhytikäistä. Synonyymin valintaa selittävät kontekstuaaliset päätelmät herkästi konventionaalistuvat, jolloin merkitykset eriytyvät. Komposition tai lainan kautta kieleen tulevat synonyymit eriytyvät herkästi. Synonymia on osittaista, kontekstiin rajoittuvaa, kun muuten erimerkityksisillä ilmauksilla on yhteinen rajoittuma kontekstiin. Osittainen synonymia saattaa laajentua kontekstin ulkopuolelle. Esimerkkejä: nainen/vaimo, iso/suuri/jalo, hevonen/koni/luuska, (merkitykset eriytyvät), Viro/Eesti, pappi/pastori, uros/koiras (merkitykset samastuvat).
Syntaktista samanmerkityksisyyttä eli ekvivalenssia syntyy samasta syystä kuin ambiguiteettia.

Kontekstuaalinen synonymia ja syntaktinen ekvivalenssi ovat kääntäjän tärkeimpiä työvälineitä haettaessa käännösvastineita. Jos sanoille ei löydy synonyymejä, voi ratkaisu löytyä pitemmistä käännösyksiköistä. (Semanttinen ekvivalenssi on tietysti vain yksi käännöksen kriteereistä. Käytettävä kriteeristö ja niiden painotus riippuu käännöksen tarkoitusperästä.)

Polysemia

Polysemia on ilmauksen merkityksen eriytymistä kontekstikohtaisiksi alamerkityksiksi. Homonymiassa on (ainakin) kaksi sanaa, joilla on sama merkitys, polysemiassa yksi sana, jolla on (ainakin) kaksi merkitystä. Polysemiaa syntyy merkitysmuutosten ketjuuntumisesta. Sanan eri merkitykset muodostavat kertymiä keskeisten prototyyppien ympärille, joita silloittavat yhteiset piirteet (metafora) tai ympäristöt (metonymia).

Sanaston alamerkityksiä erottelevat käsitteet ovat merkityspiirteitä tai semanttisia piirteitä. Yleisimpiä semanttisia piirteitä eli semanttisia luonnollisia luokkia ovat ainakin jaollinen/jaoton, konkreetti/abstrakti, elollinen/eloton, inhimillinen/ei-inhimillinen.

Semanttiset relaatiot

Polysemia on oikeastaan ilmauksen ominaisuus, joka perustuu semanttisiin relaatioihin. Homonymia ja synonymia ovat ilmausten välisiä semanttisia relaatioita. Yksi tapa kuvata semantiikkaa on semanttiset verkot, jotka koostuvat ilmauksista ja niiden välisistä semanttisista relaatioista. Sellaisia semanttisia verkkoja rakennetaan kieliteknologiaohjelmissa (mm. Princetonin WordNet ja EuroWordNet).

Koska ilmausten merkitys riippuu kontekstista, kaikki semanttiset relaatiotkin ovat kontekstuaalisia. Ilmaukset ovat synonyymisia kontekstissa K, kun ne ovat vaihdettavissa kontekstin K merkityksen muuttumatta. Ilmaukset ovat täysin synonyymisia, jos ne ovat vaihdettavissa kaikissa konteksteissa, ja osittain synonyymisia, jos ne ovat vaihdettavissa jossain kontekstissa. Täysin synonyymisia ilmauksia on vähänlaisesti; osittainen synonymia toisaalta on varsin heikko relaatio, sillä siihen riittää, että käsitteet eivät ole toisensa poissulkevia eli antonyymisia.

Ilmaus A on ilmauksen B hyponyymi kontekstissa K, kun vaihdettaessa A:n tilalle B K:n merkitys enintään vähenee. B on silloin A:n hyperonyymi. Ilmaukset ovat kohyponyymeja, kun niillä on yhteinen hyperonyymi. Terminologian kannalta hyponyymi on alakäsitteen nimitys, hyperonyymi on yläkäsitteen nimitys ja kohyponyymit ovat vieruskäsitteiden nimityksiä.
Huomaa että (ko)hyponyymit ovat osittain synonyymisia keskenään.

Ilmaukset ovat antonyymisia kontekstissa K, kun ne sulkevat pois toisensa kontekstissa K. Tältä kannalta esimerkiksi koira, kissa ja hiiri ovat antonyymisia. Tärkeämpiä erikoistapauksia: käsitteet ovat kontradiktorisia, kun ne ovat toisensa poissulkevia ja yhdessä tyhjentäviä, esimerkiksi kyllä/ei, elävä/kuollut. Käsitteet ovat kontraarisia, kun ne edustavat jonkin järjestysrelaation ylä- ja alapäätä, esimerkiksi kaikki/ei mitään, iso/pieni.

Toinen tavallinen käsitteiden välinen suhde on tarkoitteiden koostumussuhde eli meronymia, joka vallitsee jotain kokonaisuutta tarkoittavan/nimeävän termin tai käsitteen (holonyymi) ja sen osaa tarkoittavan/nimeävän termin (meronyymi) välillä, esimerkiksi perhe - äiti, puu - oksa, ristiäiset - kaste. Sisältymissuhde on oikeastaan käsitteiden alojen (luokkien) välinen koostumussuhde. Sille duaali on käsitteiden (intensioiden) välinen koostumussuhde. Ahtaampi käsite koostuu useammista osakäsitteistä (käsitepiirteistä). Väljän käsitteen ala koostuu sen alakäsitteiden aloista.

Koostumus- ja sisältymissuhde voivat toteutua yhtä aikaa. Jonkin tilannetta kuvaavan sanan (esimerkiksi pestä, pesu tarkoite (denotaatio) on yksittäisen pesutilanteen osanottajien, vaiheiden ja piirteiden muodostama rakenne tai kooste (verbin pestä kehyksen esiintymä). Esimerkiksi jokin pesukoneen pesukerta koostuu vaiheista, jotka kukin ovat samalla kertaa erään pesutapahtuman osia ja tapahtumatyypin pestä esiintymiä (huuhtelu on samalla kertaa osa pesua ja eräänlaista pesua).

Semanttisia relaatioita ovat myös suhteet semanttisten kehysten roolien välillä (yllä), esimerkiksi teko - tekijä - kohde - tulos.

Konnotaatiot

Konnotaatioiksi tavataan kutsua sellaisia sanojen assosiaatioita, jotka eivät vaikuta sanan tarkoitteeseen (alaan) eli denotaatioon (ekstensioon). Osgoodin kuulu teos Measurement of Meaning (1952) kartoitti konnotaatioita faktorianalyysin keinoin. Osgood työtovereineen keräsi joukon antonymiapareja ja testasi koehenkilöillä, miten antonymiaparit assosioituvat toisiinsa. Korrelaatioiden perusteella he eristivät kolme 'super'antonymiaparia, hyvä/huono, vahva/heikko ja aktiivinen/passiivinen. Ensinmainittu on selvästi tärkein; kaksi muutakin korreloivat sen kanssa. Peliteoreettiselta kannalta tulos ei yllätä. Pelaajan on arvioitava pelitapahtumia ainakin kolmelta kannalta: utiliteetit (onko tilanne hyvä vai paha), strategiat (onko vastapelaaja vahva vai heikko), ja pelitilanne (onko vastapelaaja aktiivinen vai passiivinen). Selvästi konnotaatiot ovat olemassaolon taistelua palveleva perustava kognition muoto.

Leksikaalistuminen ja kieliopillistuminen

Leksikon ja ja kieliopin välillä pyörii kehityssykli, jonka voi piirtää seuraavasti:

Leksikaalistuminen on ilmiö, jossa kompositionaalinen ilmaus menettää läpinäkyvyytensä niin, että sen merkitys ei enää ole sen osien ja konstruktion merkityksen funktio. Leksikalisaatiossa ilmaus konventionaalistuu, menettää ikonisuuttaan, motivaatiotaan, läpinäkyvyyttään ja lähestyy mielivaltaista, leksikossa lueteltavaa symbolia, erisnimeä. Termi fraseologia on kattotermi lausekkeiden leksikaalistumille eli fraaseille.

Ensimmäinen aste leksikaalistumisesta on, että kompositionaalinen merkitys erikoistuu, menettää monitulkintaisuutta. Syntaksissa tällainen konventionaalistuma tunnetaan nimellä kollokaatio. Kollokaatio on konteksti, jossa synonyymiset ilmaukset eivät ole korvattavissa toisillaan:

Kollokaation distribuutio poikkeaa osien perusteella odotetusta distribuutiosta (kollokaatio on tilastollisesti odotettua todennäköisempi). Esimerkiksi kääntäjän on tunnistettava lähde- ja kohdekielen kollokaatiot. Liian kompositionaalisesta ('sanasanaisesta') kääntämisestä johtuva lähdekielen interferenssi käännöskielen distribuutioon, ovat käännöskielen ominaispiirteitä.

Esimerkiksi henkilöauto voisi kompositionaalisesti tarkoittaa mitä tahansa autoa, joka kuljettaa henkilöitä (esimerkiksi bussi), autoa, jota kuljettaa henkilö, jne. Nyt leksikaalistuttuaan sana tarkoittaa tieliikenneasetuksen tarkoin määrittelemää ajoneuvoa. Poljin ei tarkoita mitä tahansa välinettä, jolla poljetaan (esimerkiksi saapas).

Toinen vaihe on, että kompositionaalinen merkitys vanhenee. Ilmauksen merkitys ei enää implikoi kompositionaalista merkitystä. Kompositionaalinen tulkinta ei ainoastaan anna liian vähän informaatiota, se antaa väärää informaatiota. Matkalla on tapahtunut usein yksi tai useampi abstraktio ja konkreetio, metafora tai metonymia. Asiakirja ei ole kirja, juomalasi ei ole lasia. Tämmöisen leksikaalistuman yleisnimi on idiomi. Valaa kannuja, kietaista lonkero huiviin ovat vallan muuta kuin kirjaimellisesti luulisi.

Kolmannessa vaiheessa yhdyssanojen pääsanoista abstrahoituu johtimia. Suomen johtaj-uus lienee samaa kantaa kuin vuosi 'kausi', englannin nice-ly samaa kantaa kuin like 'kaltainen'.

Viimeinen vaihe on, että kompositionaalinen merkitys hämärtyy ja ilmaus irtoaa etymologiastaan. Paatua ('kivettyä' < paasi), anteeksi 'lahjaksi', jalopeura 'iso peto', kiireestä kantapäähän (kiire 'pää'), suinpäin, ('suu ja pää edellä'), mukiinmenevä 'mukaan menevä, kelpaava', kenties ('kuka tiesi').

Kieliopillistuminen on kielen muutosta, jossa sanastoaines kaavamaistuu ja kontekstuaalistuu syntaktisiin tehtäviin. Kieliopillistumisen typologia on hiljan ollut vilkkaan tutkimuksen kohteena. Samanlaisina toistuvia kehityssyklejä on pystytty todentamaan niin tunnetuista kuin vähemmän tutkituista kielistä. Samat kieliopilliset ratkaisut nousevat kerta toisensa jälkeen esiin ensin leksikosta kompositionaalisina lausekkeina, konventionaalistuvat kiertoilmauksiksi eli perifraaseiksi, kuluvat käytössä taivutukseksi, ja leksikaalistuvat taivutusparadigmojen kuluttua tunnistamattomiin.

Leksikon teorioita

Tässä jaksossa on esimerkkejä leksikon semantiikan kuvauksen lähestymistavoista, merkintätavoista eli notaatioista ja toteutuksista eli implementaatioista.

Semanttiset verkot

WordNet

Ontologiat

Protégé

Kehykset

FrameNet

Leksikon harjoituksia

Lähteitä


Sivu viimeksi päivitetty Lauri.Carlson@Helsinki.FI