Ctl 105 Morfosyntaksin harjoituksia

Ctl 106 Semantiikan ja pragmatiikan harjoituksia

Ctl 104 Morfofonologian harjoituksia

Fonologia

Morfologia

Morfologian peruskäsitteitä

Morfologia eli muoto-oppi tutkii sananmuodostusta. Sana itsessään on esiteoreettinen käsite, ts. se tarkoittaa erilaisia, tosin samantapaisia "itsenäisiä" (erikseen kirjoitettavia ja yksinään lausuttavissa olevia) yksiköitä eri kielissä. Sanaa pienempi, varsinainen morfologian perusyksikkö on morfi. Se on minimaalinen kielellinen merkki, ts. yksikkö, jolla on fonologinen muoto ja kielellinen merkitys (funktio), ja jonka osilla ei ole sellaista merkitystä.

Morfeemi on samaa merkitsevien, äänteellisesti keskenään "riittävän samanlaisten" morfien luokka. Muodot ovat "äänteellisesti riittävän samanlaisia", jos niiden vaihtelun voi kuvata morfofonologisilla säännöillä, esimerkiksi suomen foneemit [i] ja [j]. (Tämän mukaan suomen monikon tunnukset /I/ ja /t/ ovat kaksi eri morfeemia.)

Sama morfeemi (esimerkiksi suomen monikon /I/) voi toteutua eri yhteyksissä joko [i]:nä (taloissa) tai [j]:nä (talojen). Morfit [i] ja [j] ovat siis konkreettis(emp)ia foneemijonoja, jotka edustavat monikon morfeemia /I/ [i] ja [j] ovat morfeemin /I/ 'monikko' variantteja eli allomorfeja. Eri morfeemeilla voi olla samoja allomorfeja (esim. tule+t on joko monikollinen substantiivi tai yksikön toisen persoonan verbi). Morfeemi on kielellinen merkki, jolla on muoto ja merkitys. Samanmerkityksisten morfeemien edustamaa merkitysyksikköä kutsutaan joskus omalla nimellä semeemi. Esimerkiksi suomessa mm. morfeemit /t/ ja /I/ edustavat semeemiä 'monikko', lekseemit ainoastaan ja yksinomaan semeemiä 'vain'.

Morfeemit ja semeemit eivä aina mene yksi yhteen. Niin sanottu salkkumorfi niputtaa useampia semeemejä yhteen muotoon, esim. sanan men+nyt pääte nyt on 2. partisiipin yksikön nominatiivi. Sanassa vanhurskas on jäännösmorfi van ( < vaka). Jäännösmorfi erottaa vanhurskaan muuten vain hurskaasta. Sillä on fonologinen muoto mutta ei omaa merkitystä.

Morfeemit voi jakaa karkeasti leksikaalisiin morfeemeihin eli lekseemeihin ja kieliopillisiin morfeemeihin. Lekseemit kuuluvat leksikkoon, kieliopilliset morfeemit kielioppiin. Morfeemit, jotka voivat esiintyä puheessa yksin, ovat vapaita morfeemeja, muut ovat sidonnaisia morfeemeja.

Sidonnaisia kieliopillisia morfeemeja on nimitetty sijoituksen mukaan toinen toistaan kekseliäämmiksi -fikseiksi :

affiksi liite (yleistermi, prefiksi tai suffiksi)
prefiksi sanan "edessä": etuliite epä-miellyttävä
suffiksi sanan "jäljessä": jälkiliite, pääte miele-tön
infiksi sanan "sisällä" lat fi-n-go < fig 'keksiä'
sirkumfiksi sanan "ympärillä" de ge-statt-et 'sallittu'
superfiksi, suprafiksi, simulfiksi sanan "päällä" tai "rinnalla", prosodia en 'ferment N fer'ment V, 'reject N re'ject V, 'compound N com'pound A,V
transfiksi sanan "poikki" ar kitab sg kutub pl 'kirja'
interfiksi sanojen "välissä" sv stationschef

Em. eri ketjutustyyppien lisäksi nimeltä mainittavia morfologisia vaihteluja ovat reduplikaatio (toisto), jossa morfeemi tai sen osa toistetaan (esim. upo-uusi, typö-tyhjä), metafonia (Umlaut) tai apofonia (Ablaut, vrt. transfiksi) jossa vokaalit muuttuvat (esim. goose/geese), suppleetio, jossa muoto korvautuu toisen sanan muodolla (hyvä/parempi) ja konversio, jossa muoto ei muutu, muuttuu vain kieliopilliset luokitus (esim. to walk / a walk).

Lekseemeillä on usein vapaa muoto ja ne kuuluvat avoimiin sanaluokkiin. (Tämä on oikeastaan prototyyppinen määritelmä: enemmän tai vähemmän leksikaaliset morfeemit ovat enemmän tai vähemmän vapaita ja kuuluvat enemmän tai vähemmän avoimiin sanaluokkiin. Sanaluokista enemmän leksikkoluennolla.)

Kielitieteessä tunnusmerkkinen tarkoittaa alkuaan ja konkreettisimmillaan muotoa, jolla on jokin muodollinen tunnusmerkki (esimerkiksi sijapääte talo+ssa) oppositiossa muotoon, jolta se puuttuu (esimerkiksi nominatiivi talo). Yleensä semanttisesti tai kieliopillisesti monimutkaisempi (enemmän piirteitä sisältävä) muoto kantaa myös enemmän muodollisia tunnusmerkkejä. (Kun on erotettava kaksi vaihtoehtoa, harvinaisempi merkitään; se on taloudellisempaa viestin pituuden kannalta.) Laajemmassa merkityksessä tunnusmerkkiseksi sanotaan myös opposition tai paradigman poikkeuksellista jäsentä (koska myös kieliopissa on tehokkaampaa merkitä poikkeukset kuin oletustapaukset).

Kuten fonologiassa, myös morfologiassa muotojen ja merkitysten samankaltaisuus riippuu analyysin syvyydestä. Mitä vähemmän taustaoletuksia ja prosessointia tarvitaan samankaltaisuuden havaitsemiseksi, sitä läpinäkyvämpi se on. Luonnollinen morfologia on läpinäkyvää (transparenttia) eli kompositionaalista niin, että sanan morfeemirakenne ja sen kieliopillinen tai semanttinen rakenne vastaavat mahdollisimman suoraan toisiaan. "Luonnotonta" opaakkia (läpinäkymätöntä) morfologiaa syntyy äänteenmuutoksissa. Sillä on taipumus korvautua ennen pitkää transparenteilla, kompositionaalisilla rakenteilla. Esimerkkejä opaakista morfologiasta ovat suomen taivutusmuodot tuta, läksi, lasna jotka ovat korvautuneet tunnistettavammilla muodoilla tuntea, lähti, lapsena. Historiallisen kielitieteen avulla voidaan osoittaa opaakkien muotojen yhteys perusmuotoihin, mutta nykyiset kielenpuhujat oppinevat muodot ulkoa.

Morfologia muistuttaa syntaksia siinä, että sanojen morfologisessa rakenteessa on erotettavissa rinnastus- ja alistussuhteita. Alistus koskee piirteiden perintää. Konstruktion hallitseva jäsen (jonkin piirteen kannalta) on se, jolta konstruktio perii piirteen. Esimerkiksi lauseke oletko huomannut perii luvun ja persoonan pääsanalta oletko. Sana olet perii ne päätteeltä /t/.

Yhdyssanat

Yhdyssana muodostuu useammasta lekseemistä. Valtaosa yhdyssanoista on alisteisia. Sellaisessa endosentrisessä yhdyssanassa toinen osa on pääsana, josta toinen, määreosa rajaa alakäsitteen. (Esimerkiksi muumipeikko on peikko.) Rinnasteisia yhdyssanoja (sanskritiksi dvandva) ovat esimerkiksi mustavalkoinen tai maailma. Eksosentrisiä ovat esimerkiksi epiteetit tyyppiä puupää 'joku, jonka pää on puuta', ei 'puinen pää'. Tarkoite on jokin kolmas asia, johon yhdyssana liittyy metonymian ja/tai metaforan kautta. Sanskritin kielioppitermi em. yhdyssanatyypille bahuvriihi ('paljoriisi', eli rikas) on itse sellainen.

Yhdyssanan muodostukselle on ominaista, että pääsanan ja määreen välinen suhde riippuu sanojen leksikaalisesta merkityksestä ja kontekstista. Mahdollisista merkityksistä jokin leksikaalistuu. Esimerkiksi silityslauta ja silitysrauta liittyvät nykyään silitykseen eri tavoilla. Moniosaiset yhdyssanat näyttävät useimmiten muodostuvan kahdesta ennestään leksikaalistuneesta yhdyssanasta, esimerkiksi sanan vaihtovirtakilowattituntimittari rakenne on [[vaihtovirta][[[kilowatti]tunti]mittari]]. 'KwH-mittari vaihtovirralle'.

Niin sanotuille polysynteettisille kielille kuten inuktitut (eskimo) tunnusomaista on lekseemien (objektin tai adverbiaalien) inkorporointi kompositionaalisiksi yhdyssanoiksi finiittiverbiin. (Esim. olen vedenhakumatkalla). Sellainen inkorporoitu lekseemi on yleensä yhdyssanan määriteosan tapaan tarkoitteeltaan yksilöimätön eli geneerinen (vrt. olen ?sen ?raikkaan vedenhakumatkalla).

Kliitit

Kliitit ovat syntaktisessa konstruktiossa itsenäisyytensä menettäneitä, painottomia, muihin sananmuotoihin tai lausekkeisiin enemmän tai vähemmän kiinteästi 'nojaavia' sanoja, joista usein kehittyy uusia affikseja. Suomen liitepartikkelit (se-pä-hän oli-kin yllätys), englannin negaatio cannot, doesn't tai ranskan pronominit Je t'aime ovat kliittejä. Kaksi kriteeriä nojaamiselle: (1) morfologisesti suhteellisen irrallaan tukisanasta (esim. sijoitus vaihtelee, ei pakollinen; (2) syntaktisesti tai semanttisesti suhteellisen irrallaan tukisanasta tai sen semantiikasta (esim. englannin genetiivi 's liittyy koko lausekkeeseen: Queen of England's residence).

Johtaminen ja taivutus

Sanoista johdetaan uusia sanoja (lekseemejä) liittämällä kantaan johdinmorfeemeja, ja sanoista saadaan sananmuotoja taivuttamalla (lisäämällä taivutusmorfeemeja). Lekseemi (morfeemi), josta johtaminen alkaa, on vanhastaan nimeltään juuri. Muoto, johon taivutus lisätään, on nimeltään vartalo. Molemmille yhteinen neutraali nimitys on kanta. Mikä oikeastaan on ero sanan (lekseemin) ja sananmuodon välillä? Missä kulkee johtamisen/johdinten ja taivutuksen/taivutuspäätteiden välinen rajaviiva?

Merkillepantavin johtamista (derivaatio) ja taivutusta (inflektio) erottava piirre on lauseopillinen. Johdoksen kanta on lauseopille näkymätön eli opaakki (läpinäkymätön), "menetetty kanta". Sillä ei voi olla omia määreitä. Johdos on syntaktisesti yksinomaan johtimen sanaluokan edustaja ja ottaa vain johtimen mukaisia määreitä.

Taivutusmuoto on lauseopin (syntaksin) yksikkö. Vartalo ja taivutus ovat syntaksin kannalta itsenäisiä solmuja, vaikka kirjoitetaankin yhteen. Taivutusmuodon vartalo pysyy entisen sanaluokan edustajana ja ottaa vastaavia määreitä. Samalla taivutusmuoto kokonaisuudessaan toimii syntaktisesti taivutusmuodon määräämän lausekeluokan edustajana. Esimerkiksi suomen paikallissijainen substantiivi saa substantiivin määreet (demonstratiivi, attribuutti), mutta toimii lausekkeena itse adverbin tehtävässä eli on adverbiaali (verbin määre). Verbin partisiippi tekevä saa verbin määreet (kuten objektin työtä), mutta toimii syntaktisesti kuten adjektiivi. Lyhyesti sanoen: johdin tekee uuden sanan, taivutus lausekkeen.

Morfologisesti taivutus liittyy useimmiten lausekkeen pääsanaan. Joskus taivutus voi liittyä lausekkeen reunaan. Esimerkiksi englannin genetiivi The queen of England's mother modifioi koko lauseketta The queen of England. Usein se liittyy useampaan lausekkeen sanaan, kuten suomen inessiivi tässä nimenomaisessa lausekkeessa. Ilmiötä kutsutaan kongruenssiksi.

Syntaktisesti läpinäkyvä taivutus on ominaista morfologisesti rikkaille kielille kuten suomi, ja se on niukkaa tai puuttuu analyyttisemmistä kielistä kuten englanti. Taivuttavien kielten lauseopin kuvauksessa usein suositaaan dependenssimallia, taivuttamattomen lausekekielioppia (tietolaatikko).

Jos/kun taivutus ei muuta vartalon ominaisuuksia, taivutuksen vaikutusta sanaan voi kuvata taivutuspiirteiden lisäyksenä. Sanan sanaluokka ja muut piirteet pysyvät, se vain saa uusia ominaisuuksia. Sellainen taivutusliite käyttätyy kuin sanan määre. Johdin on useimmiten johdoksen pääjäsen sanaluokan suhteen. Johdos saattaa kyllä jakaa muita piirteitä kannan kanssa (ja tavallisesti jakaakin, kun kerran on johdos), mutta ne piirteet on kerrottava erikseen. (Syntaksin luennoissa todetaan, että määre-pääsanasuhde on piirrekohtainen: lausekkeen pääjäsen jonkin piirteen suhteen on jäsen, josta piirre periytyy lausekkeelle. Kaikille piirteille yhteistä pääjäsentä ei tarvitse olla.)

Erottelu johtamisen ja taivutuksen välillä nojaa siis erotteluun sanakirjan ja kieliopin välillä. Sanakirja on säännötöntä ja epäproduktiivista, kielioppi on säännöllistä ja produktiivista. Mitä produktiivisempi morfeemi tai piirre on, eli mitä suurempaa luokkaa muotoja se koskee, sitä kieliopillisemmalta se vaikuttaa. Kieliopillisten yksiköiden ja piirteiden merkitys on vastaavasti abstraktimpi kuin leksikaalisten. Kieliopilliset merkityspiirteet ovat "loogisia" (ilmaisevat formaaleja, skemaattisia merkityksiä). Esimerkiksi persoona, modus, tempus, suku, luku ja sija ilmaisevat argumenttirakennetta, modaaliloogisia kategorioita kuten aika ja mahdollisuus, objektien ihmisen toiminnan kannalta relevantteja jaottelujaä ja kvantifikaatiota.

Taivutukselle on myös sanottu olevan luonteenomaista pakollisuus (esim sanan on oltava pakosta jossakin sijassa), jonka vuoksi taivutusmuodot muodostavat paradigmoja eli keskenään vaihtoehtoisten muotojen taulukoita. Onko perusmuoto, esimerkiksi suomen yksikön nominatiivi, sija vaiko sijaton muoto? No ainakin sanassa hevonen näyttää olevan yksikön nominatiivilla oma pääte: hevos+nen). Jos kanta on, että luku ja sija ovat nomineilla pakollisia, yksikön nominatiivi toteutuu esim. muodossa talo nollamorfina.

Johdin on uusia lekseemejä muodostava (sidonnainen) morfeemi, jolta uusi lekseemi eli johdos perii leksikaaliset piirteet.

Useissa johdoksissa johdin on pääsana ja kanta sen määre. Historiallisesti johtimia syntyykin yhdyssanojen pääsanoista (esim. suomen -uus < vuosi). Taivutusmorfeemilta sana perii kieliopillisia piirteitä, jotka rajoittavat sen syntaktisia "ulkosuhteita" eli sen toimimista määreenä. Taivutus ei kuitenkaan vaihda leksikaalista kategoriaa, josta riippuu sanan "sisäpolitiikka" eli toiminta pääsanana. Esimerkiksi inessiivisijainen substantiivi talossa on pääsanana yhä substantiivi: se saa substantiivin (eikä vain adverbin) määreitä, esimerkiksi adjektiiviattribuutin isossa. Leksikaalinen morfeemi talo on taivutuksesta huolimatta läpinäkyvä määreille. Sen sijaan taivutetun lausekkeen "ulkopolitiikka" määräytyy taivutuksesta: muodon talossa syntaktinen funktio on adverbiaali, sillä se toimii määreenä adverbin tavoin (esimerkiksi asua talossa).

Erottelu johtamisen ja taivutuksen välillä on siis suhteellinen, kuvaukseksen vetämä raja sanaston ja lauseopin välillä. Esimerkiksi suomen adverbijohdin -sti sanassa pahasti on alkuaan sama kuin elatiivisija pahasta. Perinteisesti edellinen on johdin, jälkimmäinen taivutusta. Eronteko on vaikea, koska erilaisiin määreisiin perustuva kieliopillinen testi ei toimi: adverbien ja adjektiivien määreet ovat samat. Toisaalta pääsanan sanaluokka on eri: adjektiivilla substantiivi, adverbilla verbi. Voiko taivutuspääte vaihtaa pääsanan sanaluokan? Kielen muutoksessa muodot siirtyvät luokasta toiseen: taivutuksista tulee johtimia (esimerkiksi äsken mainittu -sti) ja johtimista taivutuksia (esimerkiksi johtimet -ma, -minen: "sinun on on kuolemalla kuoleminen").

Taivutukseen usein kieliopillistuvia piirteitä tilanteiset eli indeksiset piirteet, joiden tarkoite riippuu puhetilanteesta, kuten persoona ja tempus. Perinteisesti näitä tilannesidonnaisia piirteitä kutsutaan finiittisiksi, koska ne määräävä (lat. finire) kuvatun tilanteen.

Leksikaalisista piirteistä prototyyppinen on sanaluokka. Sanaluokkaa muuttavat affiksit ovat selvimmin johtimia. produktiivisista johtimista kuten suomen adverbiaalijohdin /sti/ (nopeasti, väsyneesti) tai verbijohdokset: perinteisesti tehty on verbin taivutusmuoto, tekemätön johdos). Tähän vaikuttanee se, että edellinen on kieliopillistunut myös menneen ajan aikamuotoihin.

Morfologian produktiivisuuden käsite on itse asiassa melko hankala. Sääntö on produktiivinen sikäli, kuin se on säännöllinen, ts. säännön alaisen luokan voi kuvata (viittaamalla johonkin toiseen sääntöön tai luokkaan), eikä vain luetella. Silloin säännön alaiseksi voi tulla uusia jäseniä säännön muuttumatta. Produktiivisen säännön poikkeukset luetellaan, epäproduktiivisen (leksikaalisen) säännön alaiset tapaukset luetellaan. Mutta tämä riippuu säännön muotoilusta.

Johdin -sti on produktiivinen, koska se liittyy kaikkiin adjektiiveihin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (hyvin, paljon), ja koska johdoksen semantiikka on säännöllinen eli kompositionaalinen: kokonaisuuden merkitys on pääteltävissä jäännöksettä osien ja niiden kompositiotavan merkityksistä. Leksikaaliset johtimet eivät määritelmällisesti olla järin produktiivisia, koska johdoksen on kiteydyttävä lekseemiksi eli leksikaalistuttava, ennen kuin se kuuluu leksikkoon. (Esimerkiksi sovelma oli vain mahdollinen sana, kunnes se omaksuttiin englannin uudissanan applet käännökseksi.)

Karkeasti ottaen produktiivisella säännöllä voi tuottaa (generoida), kun tunnetaan kannan (sana)luokka, epäproduktiivisella enintään tunnistaa. Generoitavissa olevat muodot on lueteltava leksikossa. Esimerkiksi e-loppuisten suomen substantiivien taivutuksessa /A/ -partitiivi on produktiivinen (hype:hypeä), /tA/ -partitiivi ei (?hypettä).

Eräät suomen verbijohtimet ovat täysin produktiivisia, esimerkiksi kausatiivi/refleksiivijohtimia -tta(u(tu)- ja tekijän tai teonnimiä -ja, -minen käytetään lauseiden tuottamisessa yhtä produktiivisesti kuin partisiippeja.

Tärkeä oivallus produktiivisuutta tarkasteltaessa on, että johdin on yleensä johdoksen pääjäsen. Seuraava johdin liittyy siksi välittömästi edelliseen johtimeen eikä välitä juuresta. Tästä selittyy muun muassa se, että toisen asteen johdokset näyttävät produktiivisilta: kaikista -ton-adjektiiveista voi johtaa edelleen substantiivin -ttomuus. Sääntö näyttää poikkeuksettomalta, vaikka se on vain kahta johdinta -ton ja -uus koskeva leksikaalinen sääntö. Kääntäen, kun johdin leksikaalistuu kiinni vartaloonsa, se lakkaa lisääntymästä produktiivisesti.

Tunnettu ilmiö kielitieteessä on, että poikkeus vahvistaa (= voittaa) säännön, tai paremminkin, erikoisempi sääntö voittaa yleisemmän säännön. (Tätä ilmiötä tutkii optimaalisuusteoria.) Morfologiassa ilmiö tunnetaan nimellä pre-emptio (blocking). Niin kauan kuin on geese (tai lasta) ei sanota gooses (tai lapsea). Opaakkien poikkeusten elinikä on yleensä kuitenkin rajallinen.

Morfotaksi

Morfeemien järjestys sanassa eli morfotaksi on pitkälti ennustettavissa morfeemien merkityksestä ja tehtävästä. Karkea yleistys on, että morfeemijärjestys noudattaa morfeemien semanttista laajuutta. Sisältä ulospäin lukien järjestys on kanta, johtimet ja taivutus. Johdinten keskinen morfotaksi on samalla lailla enimmäkseen ennustettavaa. Kukin johdin on funktio, jolla on omat syöttö- ja tulosehtonsa. Esimerkiksi johdin /ton/ on luokkaa N\A, eli tuottaa denominaalisia adjektiiveja. Siten sana teeskentelemättömyys on kategoriakieliopin kannalta seuraavasti hyvinmuodostunut:

Taivutusmorfologiassa järjestys on yleensä operaattorin semanttisen laajuuden mukainen: verbi<aspekti<modus<tempus<luku<persoona ja substantiivi<luku<sija<omistus<määräisyys. Kaikilta kohdin järjestys ei ole kokonaisjärjestys. Pientä vaihtelua esiintyykin, mikä selittyy muoto-opin sedimenttien iästä. Esimerkiksi suomessa terveydeksenne on muotoa substantiivi<sija<omistus mutta sukukieli unkarin samanmerkityksinen sana egészégedre on substantiivi<omistus<sija. Unkarin "uudet" paikallissijat ovat näet kieliopillistuneet postpositioista suomen sijoja myöhemmin.

Pääsanan ja määreen välisen suhteen merkinnän paikka (locus) vaihtelee rakenteittain ja kielittäin. Merkintä voi sijoittua määreeseen (dependent marking, esimerkiksi suomen genetiivisija talo+n katto), pääsanaan (head marking, esimerkiksi ruotsin på+verka någon) tai molempiin (esimerkiksi luku sopuli+t tule+vat tai suomen persoonaomistusrakenne minu+n talo+ni)- tai se voi puuttua (englannin time flies like an arrow).

Morfologian malleja

Perinteinen morfologinen nelikenttä luokittaa kielet sen mukaan, miten pitkiä ovat kielen sanat ja miten vaihtelevia ovat morfeemit. Nelikenttä muodostuu kahdesta mitasta: synteesin indeksi ja fuusion indeksi. Synteesin indeksi mittaa sanan pituutta eli sitä, miten monta morfeemia per sana kielessä on keskimäärin. Fuusion indeksi mittaa vaihtelua eli sitä, miten monta allomorfia per morfeemi kielessä on keskimäärin. Saadaan nelikenttä ääritapauksista. 'Puhtaita' tapauksia ei ole, vaan kyse on karkeasta tyypittelystä.

synteesi/fuusio vähän variantteja/morfeemi paljon variantteja/morfeemi
vähän morfeemeja/sana isoloivat kielet: kiina, englanti fuusioivat kielet: latina, saksa
paljon morfeemeja/sana agglutinoivat kielet: unkari, suomi polysynteettiset kielet: navajo, ranska

Comrie 1989: Index of synthesis and index of fusion

Index of synthesis:
number of morphemes per word = ratio morpheme/word (isolating vs. polysynthetic languages)
Index of fusion:
extent to which morphemes within word are readily segmentable = ratio variant/morpheme (agglutinating vs. fusional languages)
language type variant per morpheme (Bauer 1992)
Yoruba (isolating) 1.00
English (mixed) 1.37
Turkish (agglutinating) 1.31
Russian (fusional) 1.58
language type morphemes per word (Greenberg 1954)
isolating: 1.00-1.99
fusional 2.00-2.99
agglutinating 2.00-2.99
incorporating > 3.00

Nelikentän perustyypeille on ajan mittaan keksitty muitakin nimiä: isoloivan sijasta on sanotty analyyttinen, fuusioivan sijasta flekteeraava, inkorporoivan sijasta polysynteettinen.

Morfologiaa on koetettu mallintaa useilla eri tavoilla. Eri mallit sopivat eri tyyppisille kielille. Seuraavassa kolme perinteistä päätyyppiä.

Konkatenatiivinen morfologia (Item and Arrangement)

Konkatenatiivisessa (ketjuttavassa) morfologiassa leksikkomuoto on morfeemijono. Kukin morfeemi on joukko allomorfeja. Pintamuoto tuotetaan valitsemalla kustakin morfeemista sen (morfeemi- tai allomorfi)kontekstin perusteella oikea allomorfi.

Item and Arrangement -morfologia on konkreettista: sen voi esittää siirtymätaulukon (äärellisen automaatin) avulla. Se sopii parhaiten agglutinatiiviseen kieleen. Puhtaasti konkatenatiivinen morfologia ei ota huomioon vaihtelussa mahdollisesti esiintyviä äänteellisiä säännöllisyyksiä, jolloin taulukosta tulee helposti iso.

Esimerkki: suomen monikon genetiivin muodot:

juuri kanta i-monikko t-monikko genetiivi
talo j
omen i
perun o i d en
vene i tt
mer t

Sellaisissa tapauksissa, joissa morfeja on vähemmän kuin morfologisia piirteitä, otetaan avuksi nollamorfi, jonka ilmiasu on tyhjä jono. Esimerkiksi suomen verbimuodossa soi imperfekti toteutuu nollana. Samoin salkkumorfin kohdalla jotkin piirteet toteutuvat nollana.

Sääntömorfologia (Item and Process)

Sääntömorfologiassa sanalle otaksutaan pohjamuoto, abstrakti, mutta mielellään mahdollisimman lähellä pintamuotoa oleva merkkijono, josta merkkikohtaisilla morfofonologisilla säännöillä johdetaan pintamuoto. Leksikkomuodon foneemia abstraktimmat merkit eli morfofoneemit toteutuvat pintamuodossa foneemeina tai suoraan allofoneina. Item and Process-morfologia sopii lievästi fuusioivaan kieleen, jossa allomorfien väliset erot johtuvat säännöllisistä äänteenmuutoksista.

Kaksi hyvin tunnetuista sääntöjärjestelmistä on suomalaisten kielitieteilijöiden aikaansaannoksia: Paul Kiparskyn leksikaalinen fonologia ja Kimmo Koskenniemen kaksitasomorfologia.

Leksikaalisessa fonologiassa pohjamuoto on pintamuodon kaltainen fonologinen esitys. Leksikaalisen fonologian säännöt muistuttavat niitä äänteenmuutoksia, jotka ovat aikanaan tuottaneet pintamuotojen vaihtelun. Sääntöjä sovelletaan vaihe vaiheelta tietyssä järjestyksessä. Laskennallisesti ne voi toteuttaa Lauri Karttusen Xeroxilla kehittämän äärellisten transduktorien teknologian avulla.

Esimerkki: suomen vesi/veden/vettä

pohjamuoto vete vete+n vete+ta
elisio vete veten vetta
vokaalisointu vete veten vettä
astevaihtelu vete veden vettä
e->i veti veden vettä
t->s vesi veden vettä

Kaksitasomorfologia on konkreettisempaa kuin leksikaalinen fonologia. Kaksitasomorfologian leksikko- eli pohjamuotojen merkit ovat arkkifoneemeja. Arkkifoneemi on keskenään vaihtelevien foneemien joukko. Kaksitasosäännöt määrittelevät kunkin arkkifoneemin realisaatiot merkin pohja- ja pintakontekstin perusteella ilman välivaiheita. Kaksitasosäännöt kääntyvät säännöllisiksi ilmauksiksi, jotka voi laskennallisesti toteuttaa äärellisenä automaattina ja käyttää sananmuotojen tuottamisessa ja tuonnistamisessa. Kaksitasomorfologiaa käytetäänkin mm. oikoluku- ja taivutusohjelmissa.

Paradigmamorfologia (Word and Paradigm)

Sanan paradigma on luokka muotoja, joilla on sen kanssa jossain suhteessa samankaltainen esiintymisympäristöjen jakauma eli distribuutio ja (sen nojalla) yhteisiä leksikaalisia ja/tai kieliopillisia piirteitä. Sana voi kuulua moneen paradigmaan. Sanan taivutusparadigma on sen taivutusmuotojen joukko. Samaan taivutusparadigmaan kuuluvat sanat, jotka taipuvat samalla tavalla. Nominien taivutusparadigmoja on antiikin ajoista lähtien kutsuttu nimellä deklinaatio ja verbien nimellä konjugaatio.

Paradigmamorfologiassa sananmuoto on piirrerakenne, joka antaa muodon koordinaatit sen paradigmassa. Sananmuodon piirrerakenne kuvaa samanaikaisesti sananmuodon merkityksen ja sen ilmiasun. Esimerkiksi suomen sanan merten paradigmaa voisi kuvata piirrerakenteella [cat=N stem=mer case=gen num=pl sem='suuri vesi']. Se kuuluu siten jonkin piirteen suhteen samaan paradigmaan vaikkapa sanojen merta, verten, vetten, perunoiden, lasin, porkkanoita ja sievien kanssa.

Kokonaista paradigmaa edustava piirrerakenne on yleistys vastaavien sananmuotojen luokan piirrerakenteista. Paradigmamorfologiassa säännöt, jotka määrittävät piirrerakenteen merkityksen ja pintamuodon suhteen, voivat viitata sekä kieliopillisiin että morfofonologisiin piirteisiin.

Paradigmamorfologia sopii kieliin, jossa on paljon fuusiota (morfeemit ja piirteet eivät vastaa toisiaan yksi yhteen eivätkä piirteet segmentoidu peräkkäisiin segmentteihin), esimerkiksi salkkumorfeja tai suppleetiota (allomorfeilla ei ole fonologisesti mitään yhteistä).

Funktionaalinen morfologia (Forsberg/Ranta 2004) edustaa paradigmamofologiaa.

Esimerkki 1: tagalogin monikon muodostus toistolla eli reduplikaatiolla:

Sääntö sanoo, että monikollisen substantiivin voi muodostaa sanomalla yksiköllisen substantiivin kahteen kertaan.

Esimerkki 2: englannin sanojen foot, goose monikko:

Sääntö sanoo, että pyöreävokaalisen sanan monikon voi muodostaa suuta levittämällä.

Esimerkki 3: englannin sanan I akkusatiivii:

Sääntö sanoo, että englannin yksikön ensimmäisen persoonan pronominin I akkusatiivi on me.

Morfologian teorioita

Morfologian harjoituksia

Lähteitä