Ctl 105 Leksikon ja syntaksin harjoituksia

Ctl 106 Semantiikan ja pragmatiikan harjoituksia

Ctl 104 Fonologian ja morfologian harjoituksia

Morfologia

Fonologia

Se, että  kielen luonnollinen media on akustinen, selittää muutamia luonnollisen kielen keskeisiä piirteitä. Niitä on kielen lineaarisuus ja suuntaisuus (aika on lineaarista ja suuntaista) ja kielen kaksoisjäsennys eli kielellisen koodin jako foneemi- ja morfeemijärjestelmään: fonologinen koodi on suppea, luokkaa 10-100, joten paljon laajempi morfologinen koodi (juurimorfeemeja luokkaa 10.000-100.000) edellyttää foneemien yhdistelyä eli kombinatoriikkaa).

Puhutun kielen äännejärjestelmiä tutkivat fonetiikka ja fonologia. Fonetiikka soveltaa fysiikkaa, fysiologiaa ja psykologiaa  puheen tuoton tunnistuksen tutkimukseen. Fonologia on kielitieteen haara, joka tutkimusalana ovat kielijärjestelmään konventionaalistuneet äännejärjestelmät.

Tietolaatikko: Fonetiikkaa

Fonologian peruskäsitteitä

Ortografia vastaan fonologia

Newbie-kääntäjä-kielitieteilijän ensimmäinen tehtävä on muistaa erottaa toisistaan kirjain ja äänne, ortografia ja fonologia. Koulukirjat ja muut kirjoitetun kielen oppimiseen tarkoitetut kirjat neuvovat usein kielen ääntämystä lähtien kielen oikeinkirjoituksesta. Peruslausetyyppi on "tämä kirjain/merkki lausutaan näin tai noin kun se esiintyy tämän kirjaimen/merkin vieressä". Fonologia keksittiin kuvaamaan kieliä, joilla ei ollut oikeinkirjoitusta; päinvastoin, usein ensimmäisiä foneemianalyysin tehtäviä oli keksiä kielelle järkevä oikeinkirjoitus. "Järkevä" tarkoitti tässä, että kirjoituksessa merkitään kaikki mutta vain ne erot, jotka ovat kielen sanojen tai merkitysten erottamiseksi välttämättömiä. Jotta fonologian käsitteet eivät sekoitu ortografiaan, on fonologian oppijan ensimmäinen tehtävä pitää selvästi erillään kirjain ja äänne: käsitteet kirjain ja äänne eivät saa sekoittua fonologin puheessa. Jos fonologian tehtävässä eksyy puhumaan kirjaimista, kannattaa heti tarkistaa, tarkoittiko todella kirjainta vai oliko puhe äänteestä / foneemista. Useimmiten jälkimmäisestä. Kirjoitetuillakin kielillä on tietysti fonologia, joka sekin on ja kehittyy enimmäkseen omia teitään kirjoituksesta riippumatta. Ajan mukaan ääntämys ajautuu erilleen kirjoituksesta, ja tulee paineita uudistaa oikeinkirjoitusta.

Foneemi

Äänisignaalin jaottelu eli segmentointi peräkkäisiksi äänteiksi (fooneiksi) sujuu äidinkieliseltä automaattisesti. Vieraan kielen kuulonvarainen segmentointi on vaikeampaa. Automaattinen puheen tunnistus akustisesta signaalista on alkanut onnistua hiljattain.

Ensimmäinen vaihe perinteisessä strukturaalisessa (Eurooppa) tai taksonomisessa (USA) fonologiassa on segmentoida ja luokitella äänteitä esiintymisympäristöjen perusteella. Äännevirta segmentoidaan ja tarkekirjoitetaan peräkkäisiksi segmenteiksi, fooneiksi. Fooneista abstrahoidaan (kootaan) merkitysoppositioiden perusteella, esimerkiksi seuraavanlaisella minimiparitestillä foneemeja:

en sit >< shit [Sit]
ovat eri sanoja, siis [s]/[S] edustavat eri foneemeja fi sannan >< sangan [saNNan]) ovat eri sanoja, siis [n]/[N] edustavat eri foneemeja

Jos äänteet erottavat merkitystä (sanoja toisistaan) jossain kontekstissa, sanotaan, että ne muodostavat opposition tai ovat distinktiivisiä. Foneemi on siis äänneluokka, joka on distinktiivinen muihin foneemeihin nähden, mutta jonka jäsenenä olevat äänteet eivät ole oppositiossa keskenään.

Foneemiperiaate on yksinkertainen: äänteet eli foonit kuuluvat eri foneemeihin, jos ne ovat oppositiossa identtisessä ympäristössä (erottavat sanoja toisistaan). Foonit, jotka eivät erota sanoja, voivat kuulua samaan foneemiin. Saman foneemin varianttien eli allofonien kesken vallitsee joko vapaa vaihtelu (esim. dentaalinen ja alveolaarinen s nuorten ja vanhojen suomalaisten naisten puheessa)tai täydennysjakauma (komplementaalinen distribuutio) (esim.dentaalinen ja labiodentaalinen n sanoissa inte/info tai velaarinen ja palataalinen k sanoissa kiva/kova). Allofonisia eroja on vaikea kuulla omassa kielessään, mutta ne erottuvat selvästi ja kiusallisesti vieraassa kielessä (esim. aasialaisen hiva hella, venäläisen hjuva hjerra, ruotsalaisen hyva härra, suomalaisen tuu tii tu töötituu).

Fonologiassa on käynyt selväksi, että puheen suprasegmentaalinen rakenne eli prosodia: puheen rytmi eli äänteiden paino(tus) ja kesto sekä melodia (äänenkorkeus ja laatu), vaikuttaa vahvasti myös yksittäisiin äänteisiin eli segmentaaliseen äännejärjestelmään. Suprasegmentaalisia seikkoja tutkii metrinen fonologia.

Tavu

Me nisäkkäät ääntelemme suuta aukomalla ja sulkemalla. Muutkin eläimet kuuluvat meistä tavuttavan: miau, hau hau, ammuu, ihahaa, kukkuu, titityy, tsirp tsirp. Tavuja voi laskea kuin aaltoja avoimempien ja siten kuuluvampien kohtien, sonorisuushuippujen perusteella. Äänteiden ominaiskuuluvuus eli sonorisuus laskee minimiin tavunrajoilla, joissa ilmavirta ahtautuu tai katkeaa. Vokaali-konsonanttierottelu koskee tavuja. Tavun ytimen muodostaa vokaali tai joskus tavua kannattava konsonantti. Esimerkki: serbokroaatti on serbokroaatiksi srpski-hrvatski (5 tavua). Sonorantteja ovat vokaalit, puolivokaalit, nasaalit ja likvidat, obstruentteja frikatiivit , affrikaatat ja klusiilit.

Tavun reunoilla on konsonantteja tai puolivokaaleja. Oikeastaan ainoa ero korkean vokaalin ja vastaavan puolivokaalin välillä on tavutus: i-o-ni / jo-ni, liu-kua / li-vah-taa. Suomen h on oikeastaan tavunreunainen soinniton vokaali.

Äänteet jakautuvat (muun muassa) sonorisuuden perusteella luonnollisiin luokkiin, joiden välillä vallitsee sonorisuushierarkia.
 

luokka esim
matalat ja keskivokaalit a,ä,o,ö,e
korkeat vokaalit ja puolivokaalit u,w,i,j
likvidat r,l 
nasaalit m,n, N
frikatiivit s,f
affrikaatat ts,tS, pf, kX
klusiilit k,g,p,b,t,d

Tavun rakennetta voi kuvata puun avulla. Tavun pääjäsen on sen ydin; muut osat ovat valinnaisia. Tavun loppu on tunnusmerkkisempi (rajoitetumpi) paikka kuin alku, ts. alussa on enemmän valinnan varaa.


Tunnusmerkittömin (yksinkertaisin ja tavallisin) tavutyyppi on
avotavu C*V+. Vauvatkin tuottavat aluksi avotavuja: tä-tä. Merkintä C* esittää nollaa tai useampaa konsonanttia, V+ yhtä tai useampaa vokaalia. C*V+ on ns.säännöllinen ilmaus, joita käyttää esim. Unix egrep.

Tavutuksessa on tavallista maksimoida tavun alkua (siis minimoida loppua), niin että seuraavaan tavuun tulee niin monta konsonanttia kuin kielessä voi sanan alussa esiintyä. Kirjoitetun kielen tavutusalgoritmit ovat varhaisimpia kieliteknologian kaupallisia sovelluksia. (Esimerkkejä: Hyphenologist, Talo, Finnhyp.)

Yleensäkin tavun (ja sanan) loput ovat yleensä sonorisempia ja yksinkertaisempia kuin tavun (tai sanan) alut. Esimerkiksi supisuomessa sanat loppuvat vokaaliin tai dentaaliin (n,s,t). CV-hahmoa suosii myös  hiatuksen eli vokaalienvälisen tavurajan välttäminen (esim. fi rei-än > rei-jän, lau-an-tai > lau-van-tai. Sonorisuushierarkiaa seuraa myös esimerkiksi epenteettisen klusiilin lisäys kahden samanpaikkaisen kontinuantin keskelle: lim-p-sa < lim-sa < limunaati.

Useimmissa kielissä on yhteen konsonanttiin loppuvia umpitavuja C*V+C+ ja varsin monissa tavunalkuisia ja -loppuisia konsonanttirypäitä eli klustereita CC+; Tavallista on rajoittaa klusterien kirjoa ääntöpaikan tai -tavan suhteen vain yhteen piirre-eroon. Kielen fonotaksi voi sallia esimerkiksi vain samanpaikkaisia, vain soinnittomia tai vain dentaalisia klustereita (esim. en [peint] ja [nekst] mutta ei [peimp] tai [nekts]. Muitakin fonotaktisia rajoituksia on. Jotkin äänteet esiintyvät vain tietyissä asemissa: [h] esiintyy englannissa vain sanan alussa ja äng-äänne [N] vain tavun lopussa, suomessa [N] vain sanan sisällä (sanko/sangon).

Etenkin sananrajoilla sallitaan usein ylimääräisiä, tavunulkoisia konsonantteja poikkeuksia sonorisuushierarkiaan. Tavallisin lisäys näyttää olevan dentaali. Esimerkiksi tavunulkoinen s on tavallinen poikkeus (ykskaks). Fonotaktiset rajoitukset näkyvät kielelle tyypillisessä tavutuksessa. Koska tavunalkuiset klusterit ovat sallitumpia kuin tavunloppuiset, kielillä on tapana maksimoida tavunalkuisia klustereita. Siten selittyvät esimerkiksi suomen ja englannin tavutussääntöjen erot: minis-teri/mini/ster.

Kielissä on jonkinmoista tasapainoa sanan tavuluvun ja tavun foneemiluvun välillä: jos kielessä on lyhyet sanat, on pitemmät tavut; jos kielessä on lyhyet tavut, on pitemmät sanat. (Englanti ja suomi ovat hyvä esimerkkipari). Suomen kotiperäisen tavun alussa on enintään yksi konsonantti, tavun lopussa sanan sisällä enintään kaksi, kun sama konsonantti jatkuu seuraavaan tavuun: tark-ka. Kolmikonsonanttisia klustereita esiintyy suomessa värikkäissä sanoissa; silloin kaksi konsonanteista on samanpaikkaisia ja yksi on s: kimp-sut, tärs-ky, virt-sa.

Kun morfeemeista kootaan pitempiä sanoja, kielen tavurajoitukset pakottavat yksinkertaistamaan tavumalliin sopimattomia klustereita morfeemirajoilla joko poistamalla tai assimiloimalla konsonantteja tai lisäämällä epenteettisiä vokaaleja: fi lap-si/las-ta < laps-ta,  kak-si/kah-ta < kakt-ta, tie-tää/tien-nyt < tiet-nyt, täytenä/täynnä < täyt-nä, lapsena/lasna < laps-na.

Myös vierassanoja sopeutetaan tavutukseen pudottamalla konsonantteja tai lisäämällä vokaaleja: tuoli < stol, koulu < skola, ranta < strand, rappu < trappa, ruukku < kruka, luumu < plommon, raakki < vrak;  kuisti < kvist, tienata < tjäna, mahti < makt, tori < torg, riski < frisk, purkki < burk; verstas < verkstad, konnari < konduktööri. Ylimääräiset klusterit tuottavat toivotun vieraannuttavan efektin stadin slangissa (stoke < tåg, skrubu < grop, skraitta < ru igrat' 'levysoitin'). Avotavuisessa japanissa taas lisätään epenteettisiä vokaaleja: makkudonarudo 'McDonalds', takushii 'taksi', aisukuriimu 'ice cram', kurisumasu 'Christmas'.

Suomen konsonantiston yksinkertaisuutta tasoittaa monipuolinen vokaalisto: kahdeksan vokaalia yksinkertaisena tai kahdennettuna plus paljon samatavuisia diftongeja: sekä tavanomaisempia sulkeutuvia (puolivokaaliin päättyviä) ai, au, oi, ou, ei, äi, öi, äy, öy, että harvinaisempia avautuvia (puolivokaalilla alkavia): ie, uo, yö.

Metriikka

Tavu on kielen rytmin eli metriikan perusyksikköjä. Tavua pienempi keston yksikkö on puolitavu eli mora. Avotavu, jossa on vain lyhyt vokaali, on lyhyt (yksimorainen), umpitavu ja pitkävokaalinen tavu on pitkä (kaksimorainen). Sananloppuinen umpitavu on usein metrisesti ambivalentti (lyhyt tai pitkä).

Kuten runoilijat tietävät, tavuista muodostuu jalkoja. Tavallisimmat jalat ovat alkupainoinen trokee ja loppupainoinen jambi. Puheen metrinen jäsennys etenee (kielestä riippuen) vasemmalta oikealle (suomi) tai oikealta vasemmalle (latina) ryhmittäen tavuja pareittain trokeisiksi (suomi, latina) tai jambisiksi (ranska, arabia) jaloiksi, tiettyjen rajoitusten puitteissa.


Metrisestä jäsennyksestä koostuu kielelle ominainen sanapaino. Suomelle on tyypillistä kalevalamittainen trokeisuus: jalkojen kaksitavuisuus ja sekä sanojen että jalkojen alkupainoisuus. Trokeejalka on mieluiten H'L, eli ensimmäinen, painollinen tavu on mielellään pitkä H=heavy) ja toinen tavu pyrkii lyhenemään (L=light). Trokeemitta välttää tämän tendenssin vastaisia L'H-jalkoja. Esimerkiksi sanoissa sálattavàssa, sáatavanàmme sivupaino on toiseksi viimeisellä tavulla (ensimmäinen jalka on alkupainoinen ja kolmitavuinen eli daktyylinen H'LL). Jambisessa rytmissä jalan jälkimmäinen tavu on painollinen ja pyrkii pitenemään. Ranskan sanapaino on jambinen. Latinassa pääpaino on sanan viimeisellä jalalla, joka on joko trokee tai daktyyli.

Kielen metriikka vaikuttaa runomittoihin rajoittamalla sanaston rakennetta. Esimerkiksi trokeisessa suomessa jambin alkuun tarvittavia yksitavuisia sanoja on vain kourallinen, kuten suomalaiset runoilijat (vaikkapa muumien silosäettä kääntäessään) kipeästi tietävät:

Kun aamun harmaa usva kaiken peitti
ja valo vielä nukkui hämärässä,
hän huolestuneen katseen ulos heitti
ja tuumi että selvittiinhän tässä -
vaan hattuni mä kyllä ennen syön
kuin vietän täällä seuraavankin yön.
Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan
ja ovet auki jätti hän ja lamput palamaan.
Ja jälkeenpäin hän harmitteli omaa tyhmyyttään
kun sateen sekä tuulen päästi taloon pesimään.
Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja kertois että uusi
ja onnellinen perhe muutti taloon kello kuusi.
Tove Jansson: Kuka lohduttaisi nyytiä, käänt. Kirsi Kunnas

Suomen monosyllabeista on valtaosa pitkiä (kaksimoraisia): (maa, tuo, syys). Vain jotkin funktiosanat ovat yksimoraisia (ja, jo, se, ne, no). Suomen tavusto on rikkaampaa ensimmäisessä jalassa ja painollisissa tavuissa; esimerkiksi harvinaisemmat diftongit esiintyvät vain sanan alussa: ley-hyt-tää mutta le-ve-ys.

Metriikka usein säilyy vaikka äänteet muuttuvat tai putoavat pois. Esimerkki on suomen  loppukahdennus, jossa umpitavun kadonnut loppukonsonantti yhä kahdentaa seuraavan tavun alkukonsonantin (tai vokaalinalkuisen laryngaaliklusiilin): tervetuloa [tervettuloa] < *terves, haista itse [haista??itse] < *haistak. Loppukahdennukseen päättyvä sana päättyy metrisesti umpitavuun, jonka loppukonsonantti perii piirteet seuraavasta tavusta. Italiassa esiintyy samantapaisia "haamujäseniä": tre (< tres) cani ääntyy [trekka:ni].

Metrinen asema vaikuttaa äänteenmuutoksiin ja aiheuttaa sananmuodoissa variaatiota eli allomorfiaa. Suomen astevaihtelu on tunnettu esimerkki. Astevaihtelun heikko aste esiintyy (alkuperäisen) umpitavun alussa: hak-ku/ha-kun, ha-ku/ha-un, ha-ke(?)/hak-ke-(h)en. Pääteallomorfia riippuu usein tavuasemasta: pime-ä-ä mutta pi-mee-tä.

Prosodia

Kielissä, joissa on dynaaminen sanapaino, prosodian kolme perustekijää: äänen voimakkuus, korkeus ja kesto korreloivat keskenään. Painotettu tavu on kuuluvampi, korkeampi ja pitempi kuin painoton. Painoton tavu voi myös olla redusoitunut (tuotettu pienemmällä poikkeamalla ääntöelinten oletusasennosta).

Suomessa kvantiteetti (kesto) on merkitsevä (distinktiivinen); painollisessa tavussa vokaalin suhteellinen lyhyys tai pituus vain korostuu entisestään. Esimerkiksi sanan perkele painokas ääntämys on prrkele; peerkele on vetelämpi.

Toonikielissä, esimerkiksi klassisessa kreikassa tavun sävelkorkeus eli tooni on merkitsevä. Esimerkiksi antiikin Kreikan aksenttimerkit osoittavat, onko tavun äänenkorkeus (F0) nouseva (akuutti: á), laskeva (gravis: à) vai ensin nouseva ja sitten laskeva (sirkumfleksi: â). Riikinruotsissakin sanat ánden 'henki' ja ànden 'sorsa' erottuvat toonin (H*L tai L*H) perusteella. Klassinen esimerkki toonikielestä on kiina, jossa tavulla voi jokin neljästä eri toonista: nouseva ('), laskeva (`), korkea (^) ja laskeva-nouseva (~). Toonit liittyvät usein metriikkaan ja sointioppositioon: soinnilliset äänteet synnyttävät matalia tooneja, soinnittomat korkeita, ja kääntäen.

Lauseen sävelkulun eli intonaation fonologiseen kuvaukseen voi käyttää seuraavaa ToBI-konvention merkintätapaa. Korkea tooni merkitään H, matala L, laskeva on H*L, nouseva L*H. Vertailutasona on aina edellinen tahti, niin että sarja laskevia tooneja H*L H*L H*L merkitsee askelittain laskevaa sävelkulkua (downstep). Esimerkiksi suomen alistunut intonaatio no eihän sille mitään mahda merkittäisiin ehkä näin:
 

no eihän sille mitään mahda
%H L*H H*L H*L H*L L%

Melodia assosioituu (levittäytyy) kulloiseenkin viestiin tiettyjen kiinnekohtien perusteella; väliin jäävä alue täytetään levittämällä lähintä toonia laajemmalle. Alistunut intonaatio esimerkiksi asettuu niin, että rajatoonit %H ja L% kiinnittyvät viestin alkuun ja loppuun ja laskeva-nouseva tooni ensimmäiselle painolliselle sitä seuraavalle painottomalle tavulle, mistä eteenpäin seuraa pelkkää alamäkeä. Samantapaiset assosiaatioperiaatteet ohjaavat toonien levittymistä toonikielissä.

Metrisen fonologian käsitteistöä käytetään ainakin kokeellisesti puhesynteesissä, ks. esim. IPO.

Fonologian malleja

Fonologia on viimeisen puolen vuosisadan aikana käynyt läpi kolme kehitysvaihetta, jotka muistuttavat morfologian mallien kehitystä.

Taksonominen fonologia

Äsken kuvattu foneemianalyysin menetelmä on strukturaalista (Eurooppa) eli taksonomista (Amerikka) fonologiaa. Esimerkiksi sanan sangan taksonominen fonologinen esitys on foneemijono /saN:an/. Klassisen foneemianalyysin taustaoletus on, että kielen foneemisto ei riipu äänteiden sijainnista sanassa ("kerran foneemi, aina foneemi"). Tosiasiassa eri positioissa on saatavilla eri määrä distinktioita: foneemiset oppositiot katoavat eli neutraalistuvat monissa konteksteissa. Esimerkiksi suomen foneemi /N/ on distinktiivinen vain sanan sisässä tavun alussa, ja esiintyy silloin vain pitkänä: sangan/sannan.

Klassillinen esimerkki taksonomisen fonologian ongelmista on Amerikan englannin writer/rider -neutralisaatio. Siinä konsonanttioppositio t/d neutraalistuu painottoman tavun alussa ja distinktiiviseksi tulee vokaalin pituusoppositio: [rayDer/ra:yDer]. Taksonomisesti [ay] ja [a:y]edustavat silloin eri foneemeja, koska ne ovat oppositiossa identtisessä ympäristössä. Suomen /N/ kelpaa toiseksi esimerkiksi, sillä /N/-foneemi on helppo nähdä seuraukseksi nasaaliassimilaatiosta: /san-ka-n/ > /saN-ga-n/ > /saN-Na-n/. Äidinkielinen suomalainen on "kuulevinaan" /N/-foneemin sijasta /k/:n heikon asteen.

Tietolaatikko: Taksonominen fonologia

Sääntöfonologia

Noam Chomskyn ja Morris Hallen (1968) generatiivinen fonologia luopui foneemikäsitteestä ja operoi distinktiivisillä piirteillä ja piirteenmuutossäännöillä. Distinktiiviset piirteet nimeävät äänteiden luonnollisia luokkia. Ne perustuvat toisaaltä ääntöväylän, toisaalta puheen akustiikan säännönmukaisuuksiin. Kukin äänne on piirteittensä leikkaus. Mitä luonnollisempi luokka, sitä vähemmän piirteitä sen nimeämiseksi tarvitaan. Chomskyn ja Hallen distinktiiviset piirteet ovat kaksiarvoisia (+/--) ja ristiinluokittelevia, ja muodostavat piirrematriisin.

Näissä muistiinpanoissa käytetään paikoin IPA-merkkien sijasta Sampa-merkistön laajennusta X-SAMPA, joka on IPA-aakkoston koodaus ASCII-merkistöön. Unicode-merkistön yleistyessä Sampa käy tarpeettomaksi. IPA-merkit löytyvät monista Unicode-fonteista, esimerkiksi Arial Unicode MS fontista. Hae merkit Windowsin Insert Symbol-valikosta. Webistä löytyy useita hyödyllisiä lähteitä (ks. esim. lähteet alla.)

Phoneme High Low Back Tense
i + - - +
I + - - -
e - - - +
E - - - -
{ - + - -
a - + + -
o - - + +
O - - + -
u + - + +
U + - + -
@ - - - -

Phoneme Vocalic Consonantal Compact Tense Voiced Nasal Discontinuous Strident Checked Grave Flat Sharp
p - + + + - - + - 0 + 0 0
t - + - + - - + + 0 - 0 0
k - + + + - - + - 0 + 0 0
b - + + - + - - - 0 + 0 0
d - + - - + - + + 0 - 0 0
g - + + - + - + - 0 + 0 0
f - + + + - - - - 0 + 0 0
T - + - + - - - - 0 - 0 0
s - + - + - - - + 0 - 0 0
S - + - + - - - + 0 - 0 0
v - + + - + - - - 0 + 0 0
D - + - - + - - - 0 - 0 0
z - + - - + - - + 0 - 0 0
Z - + - - + - - + 0 - 0 0
tS - + - + - - + + 0 - 0 0
dZ - + - - + - + + 0 - 0 0
m - - + - + + + - 0 + 0 0
n - - - - + + + - 0 - 0 0
N - - + - + + + - 0 + 0 0
w - - + - + - - - 0 + 0 0
j - - - - + - - - 0 - 0 0
h - - 0 0 - - - - 0 0 0 0
l - - - - - - - - 0 - 0 0
r - - - - - - - - 0 - 0 0

Yllä oleva Dafydd Gibbonin piirrematriisi perustuu puhtaasti akustisiin eroihin. Usein piirteitä kuvataan ja nimetään artikulatorisesti, ks. esim. UCSB. Yhteisesti sovittua distinktiivisten piirteiden standardia ei ole.

Idea on, että leksikkoon merkitään vain ennustamattomat, tunnusmerkkiset piirteiden arvot, loput voi ennustaa ja täydentää joko universaaleilla tai kielikohtaisilla oletusarvoilla tai redundanssisäännöillä. Piirteenmuutossäännön tavallinen esitysmuoto on

[syötös] --> [tulos]/[vasen  konteksti]__[oikea konteksti]
  

missä säännön lausekkeet ovat äänteiden luonnollisia luokkia esittäviä distinktiivisten piirteiden joukkoja.

Tärkein ero taksonomiseen fonologiaan verrattuna on se, että piirteenmuutossäännöillä on järjestys: seuraavan säännön syötös on edellisen säännön tuotos. Tässä suhteessa sääntöpohjainen fonologia oikeastaan rekonstruoi historiallisia äänteenmuutoksia. Esimerkiksi Amerikan englannin dentaalien neutralisaatio [t,d] -> [D] painottoman tavun edellä kuvataan näin:

writer rider selitys sääntö
[rayter] [rayder] lähtömuoto
[rayter] [ra:yder] vokaalin pidennys [ay] --> [a:y]/__[+soinn]
[rayDer] [ra:yDer] dentaalien neutralisaatio [d,t]--> [D]/__[-stress]

Esimerkin pointti on, että pintamuodoissa distinktiivinen vokaalin kesto on syvämuodosta katsoen ennustettava. Syntyperäinen kielenpuhuja ei havaitse eroa vokaaleissa, vaan on kuulevinaan alla olevan dentaaliopposition. Generatiivinen fonologia hylkää taksonomisen kielitieteen tekemän jaon fonologian eli pinnasta (äänneympäristöstä) ennustettavan, allofonien välisen vaihtelun ja morfofonologian eli syvämuodosta (kieliopista) ennustettavan, foneemien välisen vaihtelun kesken. Perusteluna on, että sama vaihtelu voi jossakin olla distinktiivistä, toisaalla ei (esimerkiksi suomen n~N vaihtelu).

Tietolaatikko: Automaattifonologiaa

Rajoitusfonologia

Ääntöväylän rajoituksista (tietolaatikko) johtuu myös, että distinktiivisiä piirteitä ei voi yhdistellä vapaasti. Kieli esimerkiksi ei ylety suussa joka paikkaan. Lisäksi mikään kieli ei käytä kaikkia mahdollisuuksia kerralla. Usein kielten foneemijärjestelmissä erikoistutaan johonkin asiaan, esimerkiksi seemiläiset kielet takaisiin konsonantteihin ja venäjä palataali-velaarierotteluun. Fonologisen piirteytyksen ongelma onkin löytää samalla kertaa sekä universaalit että typologset piirteet, jotka erottavat mahdollisetja tavalliset järjestelmät ja ilmiöt harvinaisista tai mahdottomista. Piirteistön tulisi riittää tekemään kaikki maailman kielissä esiintyvät erottelut sallimatta kuitenkaan enempää erotteluja kuin voi esiintyä yhdessä kielessä. Tästä seuraa, että mallin täytyy olla jonkin verran abstrakti, tulkinnanvarainen foneettisen toteutuksen suhteen.

Mahdollisia piirrekombinaatioita voi rajoittaa piirregeometrian avulla. Seuraava on yksi ehdotus (mukaillen teoksesta Kenstowicz 1994). Tässä äänteiden distinktiiviset piirteet on ryhmitelty artikulatorisesti.


Piirregeometrioissa suositaan yksiarvoisia (monovalentteja) piirteitä, jolloin säännöt eivät voi viitata piirteen puuttumiseen. Piirregeometria ennustaa tiettyjen piirteiden yhteensopivuuden ja toisten yhteensopimattomuuden. Kaaviossa kaarella yhdistetyt piirteet ovat poissulkevia (eksklusiivisia): äänteellä ei voi olla yhtä aikaa useampaa (mutta kaikki voivat puuttua). Verkon solmut ja niiden luvalliset kombinaatiot edustavat äänteiden luonnollisia luokkia: äänneryhmiä, jotka esiintyvät fonologisissa ilmiöissä. Hienojakoisempia luokkia syntyy, kun äänteellä on toissijaisia ääntämyksiä. Esimerkiksi venäjän takainen dentaaliaffrikaatta [ts]on[etinen [takainen]] ja inuitin uvulaariklusiili [q] on [takainen [matala]]. Vokaalikorkeuksia voi tarkentaa samaan tapaan, esimerkiksi [e,E]ovat korkea ja matala keskivokaali tässä järjestyksessä. Oikeasta piirregeometriasta ei ole tutkijoiden kesken täyttä yksimielisyyttä.

Piirregeometriaa hyväksi käyttävässä autosegmentaalisessa fonologiassa piirteet voivat irrota yksittäisistä äänteistä ja tarttua isompiin metrisiin yksikköihin, ja vaikuttaa siten laajemmalti. Assimilaatio on piirteiden leviämistä tai samastumista jollakin piirrejäsennyksen tasolla. Täysassimilaatiossa (geminaatiossa) piirteistö on yhteinen juurta myöten, vain positio (tavu tai mora) on eri. Esimerkiksi sanan konsonantisto ja sen vokaalisto muodostavat riippumattomia tarkastelutasoja, projektioita (tier), joilla on omat piirteensä. Piirteenmuutos koskee kaikkia segmenttejä, jotka jakavat piirteen, ja kaikkia sille alisteisia piirteitä. Assimilaatio ohittaa esteettä sellaiset äänteet, jotka eivät osallistu projektioon, mutta katkeaa esteeseen samalla projektiotasolla. Esimerkiksi vokaalit assimiloituvat usein konsonanttien yli ja tietyn ääntöpaikan konsonantit toisten konsonanttien yli. Luonnollisen luokan tunnusmerkitön jäsen saattaa olla läpinäkyvä rajoituksille.

Esimerkiksi suomen astevaihtelussa tavunalkuinen k heikkenee soinnillisten äänteiden välissä: jako/jaon, halko/halon,sanko/sangon, jälki/jäljen, luku/luvun, mutta säilyy, jos sitä edeltää soinniton äänne: lasku/laskun, matka/matkan. h:n (edeltäjän) jäljessä tulos vaihtelee: nahka/nahkan~nahan. Välivaiheena muutoksessa on ollut sointiassimilaatio. Koska suomen fonologiassa soinniton/soinnillinen ja obstruentti/sonorantti -distinktiot ennen samastuivat, systeemiin sopimaton soinnillinen velaari g joutui jatkokäsittelyyn. Tulos riippuu ympäristöstä: nasaalin jäljessä ng, etisessä ympäristössä j, labiaalisessa v, muualla kato.

Suomen vokaalisoinnussa harmoniaan osallistuvat vokaalit jakavat piirteen etinen/takainen. Vokaalisoinnun vastaiset sanat ovat hankalia: olympia tahtoo ääntyä olumppia tai hienommin ölympiä. Väliintulevat konsonantit eivät vaikuta vokaalisointuun. Myöskään vokaalit i ja e eivät osallistu, koska niiltä suomessa puuttuu takainen vastine (ija õ).

väylä x x
kons V C V C V V C V V
suu
etinen y y y
takainen z z z
a n a l y y s i a

Vokaalisointu on sensitiivinen (herkkä) sanan morfologiselle jäsennykselle. Sanotaan manna-a, ryyni-ä, mutta ana-lyysi-a tai ana-lyysi-ä riippuen siitä, jäsentyykö sana yksi- vai kaksiosaisena. Vokaali- ja konsonanttiprojektiot sopivat myös seemiläiskielten (arabia, heprea) fonologiaan, jossa taivutus varioi tavurakennetta ja vokaalistoa vakioisen konsonantiston välissä:

kataba 'hän kirjoitti' kuttiba 'hänellä kirjoitutettiin'
shariba 'hän joi' shurriba 'hänelle juotettiin'

Fonologian teorioita

Autosegmentaalinen fonologia

Piirregeometria ja autosegmentaalinen fonologia ovat mullistaneet fonologiaa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Tässä mullistuksessa kielelliset rakenteet ja niiden formaalit esitykset eli representaatiot ja representaatioita koskevat rajoitukset ovat nousseet keskeiseen asemaan representaatioita tuottavien sääntöjen sijasta. Autosegmentaalinen fonologia jäsentää piirrematriisia riveittäin eikä sarakkeittain, tarkastellen äännejonoa eri piirteiden ("soitinten") muodostamana partituurina.

Rajoitusfonologiassa yksinkertaiset säännät generoivat tai salliva erilaisia vaihtoehtoisia representaatioita, rajoitukset karsivat niistä optimaaliset. Tärkeä parannus sääntöpohjaiseen fonologiaan on, että säännön ehtoja ei tarvitse kirjata säännössä itsessään; ne seuraavat yleisistä tavoitteista (rajoituksista).

Kuuluisa esimerkki rajoituksesta on autosegmentaalisen fonologian OCP (Obligatory Contour Principle) joka estää useamman identtisen kopion samasta piirteestä saman tason vierekkäisissä yksiköissä. Tässä tilanteessa piirteet on joko samastettava tai eriytettävä. Periaate aiheuttaa siten sekä assimilaatiota että dissimilaatiota (esimerkiksi r ~ l dissimilaatio sanassa räätäli < skräddare, lat. pluralis/singularis < plus+alis/singul+alis).

OCP:tä voi ajatella toteuttavan periaatetta, että luonnollinen kieli "ei laske": yksiköt eroavat toisistaan vain jos ne ovat erilaisia.

Optimaalisuusteoria

Sääntöjen järjestystä rajoittamaan on esitetty erilaisia periaatteita. Sellainen on vanha kieliopin periaate poikkeus vahvistaa (p.o. voittaa - käännösvirhe!) säännön: kahdesta kilpailevasta säännöstä tunnusmerkkisempi, yksityiskohtaisempi voittaa. Leksikaalinen poikkeus on tästä erikoistapaus. Fonologiset säännöt vaikuttavat siksi vain morfeemirajojen yli tai toisten sääntöjen tuotoksiin (Kiparsky). Tämän idean yleistys, optimaalisuusteoria (Prince/Smolensky 1993) on viimeisimpiä vallankumouksia generatiivisessa kielitieteessä kannattajien ja vastustajien kiivaudesta päätellen. Optimaalisuusteoriassa kielioppi syntyy representaatioita koskevien yleisten rajoitusten keskinäisestä kilpailusta ja priorisoinnista. Rajoituksia on kahta päätyyppiä: uskollisuus- ja rakennerajoituksia. Uskollisuusrajoitukset suosittavat, että rakenne säilyy tasolta toiselle siirryttäessä (semantiikka-syntaksi-morfologia-fonologia). Rakennerajoitukset asettavat erilaisia muotoehtoja kunkin tason rakenteille. Lopputulos riippuu siitä, mikä on rajoitusten keskinäinen prioriteetti. Kekseliäisyttä rajoittaa pyrkimys mahdollisimman yksinkertaisiin ja universaalisiin rajoituksiin.

Optimaalisuusteorian mukaan kielen muutoksia ohjaavat toisaalta uskollisuus eli pyrkimys säilyttää kielen jäsennystasojen rakenteellinen vastaavuus, toisaalta rakennerajoitukset, eri jäsennystasoille ominaiset tunnusmerkkisyys- eli yksinkertaisuusperiaatteet. Kielet ratkaisevat näiden periaatteiden välisiä konflikteja priorisoimalla rajoituksia eri tavoin. Sama periaate vallitsee kielen muutoksessa. 1800-luvun kielihistorioitsijoiden löytämien äännelakien eli historiallisten äänteenmuutosten (lähes) poikkeuksettomuusosoittaa, että äänteenmuutokset ovat kielen fonologisen järjestelmän muutoksia. Tavallista on, että koko järjestelmä siirrähtää muutoksen seurauksena. Vokaalijärjestelmillä on taipumus lähteä liukumaan ylöspäin niin, että ahdinkoon joutuvat reunimmaiset vokaalit diftongiutuvat (esim. englannin great vowel shift). Konsonanttijärjestelmä saattaa siirtyä systemaattisesti piirteen verran suuntaan tai toiseen (esim. germaanisten kielten Grimmin laki.

Fonologinen rakenne monimutkaistuu morfeemirajoilla sanojen ja päätteiden ketjutuksen (konkatenaation) tuloksena. Rakennetta yksinkertaistavia, havaitsemista tai ääntämistä helpottavia ilmiöitä ovat äänteiden samanlaistuminen (assimilaatio), erilaistuminen (dissimilaatio) ja yksinkertaistuminen eli redusoituminen (reduktio). Metriikka selittää usein äänteiden poistoa (elisio), lisäystä (epenteesi), vaihtoa (metateesi), lyhenemistä ja pitenemistä. Esimerkkejä suomesta (kaikkia välivaiheita luettelematta):

assimilaatio: tullut < tul+nut, lunta < lum+ta, mennyt < men+nut, menneen < men+nu+en < men+nut+n
dissimilaatio: teeskennellä < teeskellellä, sohva < soffa, metsä < meþþä, tuo < too, tie < tee
simplifikaatio: ydin < ytim, hauras < hapras < hapero, valeen < valehen < vales+n
elisio: tuhat < tuhant, avata < auk-ata, kaa < kans < kanssa < kansassa < kansa+s+na, ynnä < ykt-na
epenteesi: joutsenet < joutsen+t,hamina < hamn, limpsa < limsa
metateesi: valhe/valehdella, perhe/perehtyä
lyhennys: jättää < jää+ttää, ripustaa < riippu-staa, hapan < happam, toinen < too+inen
pidennys: tihuuttaa < tihku+ttaa, hälyyttää < häly+ttää

Lähteitä

English reading