Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion
Historiallis-kielitieteellinen
Laitos - Institution
Yleisen kielitieteen laitos (Turun yliopisto, Filologian laitos)
Tekijä - Författare
Maija-Leena Tepp
Työn nimi - Arbetets titel
Explanation in Syntax with special reference to English syntax described by transformational grammars
Oppiaine - Läroämne
Yleinen kielitiede/Englantilainen filologia
Työn laji - Arbetets art
Laudatur-tutkielma
Aika - Datum
kesäkuu 1984
Sivumäärä - Sidoantal
121 s.
Tiivistelmä - Referat

Tämän tutkielman keskeinen ongelma on selittäminen kielioppiteorian syntaksissa. Tutkimuskohteena on erityisesti standarditeorian mukainen generatiivinen kielioppi. Esimerkkikielenä on englanti.

Tutkielma rakentuu kolmesta osasta. Ensimmäinen osa käsittelee selittämistä tieteenfilosofisena ilmiönä. Siinä tehdään selkoa siitä mitä selittäminen tieteellisissä teorioissa oikein tarkoittaa. Lisäksi perehdytään transformaatiokielioppiteorioiden edellytyksiin olla selittäviä teorioita.

Toinen osa on käytännön kielentutkimuksen kannalta mielenkiintoinen, koska siinä analysoidaan kahta transformaatiokielioppiin perustuvaa syntaksin selitysyritystä. On todettava, että toista näistä selityksistä, Theo Vennemannin tarjoamaa, ei voida pitää aitona selityksenä. Hänen selityksensä jäävät pelkän kuvauksen tasolle. Vennemannin selitysyritys osoittaa konkreettisesti sen kuinka tärkeitä metodologiset ratkaisut ovat kielioppia konstruoitaessa. Ronald W.Langacker pyrkii selittämään englannin syntaksin sääntöjä funktionaalisesti. Käyttäen hyväksi lauseen objektiivisen sisällön käsitettä hän pyrkii tarkastelemaan syntaksia kommunikatiivisesta näkökulmasta. Hän esittää hypoteesin, että lähes kaikki englannin siirtotransformaatiot toimivat siten, että päämääränä on kasvattaa lauseen objektiivista sisältöä. Hyvää Langackerin selityksissä on pyrkimys syntaksin funktionaaliseen selittämiseen kommunikatiiviselta pohjalta. Sen sijaan lauseen objektiivisen sisällön käsite ei ole sellaisenaan selityksien kannalta kovin onnistunut.

Tutkielman kolmannessa osassa tarkastellaan sitä, kuinka hyvin Vennemann ja Langacker onnistuvat selityksissään, kun otetaan huomioon mitä tieteellisiltä selityksiltä yleensä odotetaan. Lisäksi pohditaan psykologisen realismin käsitteen tärkeyttä syntaksin selityksissä. Tähän liittyy myös kysymys autonomisen ja ei-autonomisen syntaksin tutkimuksen eroavaisuuksista. Lopuksi esitän oman näkemykseni siitä kuinka deskriptiivisesti konstruoitujakin kielioppiteorioita voidaan käyttää syntaksin selityksissä, kunhan niille esitetään ulkoista evidenssiä siitä, että niiden kuvaukset ovat kommunikatiiviselta kannalta hyväksyttäviä. Toisin sanoen, kuvausten osoitetaan lähestyvän psykologista todellisuutta, psykologia tulkitaan niihin jälkeenpäin.

Avainsanat - Nyckelord
Säilytyspaikka - Förvaringställe
Muita tietoja

Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion
historiallis-kielitieteellinen
Laitos - Institution
Suomen kielen laitos
Tekijä - Författare
Siiroinen, Anna-Mari
Työn nimi - Arbetets titel
Tunnekausatiiviverbit
Oppiaine - Läroämne
Suomen kieli, yleinen kielitiede (sivulaudatur)
Työn laji - Arbetets art
pro gradu -työ
Aika - Datum
syyskuu 1987
Sivumäärä - Sidoantal
102
Tiivistelmä - Referat

Tutkielma käsittelee suomen kielen ns. tunnekausatiiviverbejä. Tunnekausatiiviverbejä ovat esim. pelottaa, harmittaa, väsyttää, hämmästyttää, yskittää, laulattaa, huimata ja kirvellä. Niille on yhteistä se, että niitä voidaan käyttää tunnekausatiivirakenteessa. Tunnekausatiivirakenteeseen kuuluu verbin lisäksi partitiiviobjekti ja subjekti. Subjekti ei ole pakollinen argumentti. Rakenne on aspektiltaan ateelinen, ja sen objektin semanttinen rooli on Kokija.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, minkälainen on näiden verbien suhde muunlaisiin tunneverbeihin ja kausatiivisuuteen sekä sitä, minkälaisia ne ovat semanttisesti.

Erityisesti on kiinnitetty huomiota tunnekausatiiviverbin ja mahdollisen kantaverbin (ei-kausatiivisen vastineen) syntaktiseen ja semanttiseen suhteeseen. Tunneverbien kohdalla näyttää siltä, että kantaverbin ja kausatiivin ero on vain näkökulmaero: pelätä ja pelottaa eivät eroa merkitykseltään paljonkaan toisistaan. Muiden ryhmien kohdalla suhde on monimutkaisempi.

Verbeille on pyritty antamaan semanttisen rakenteen kuvaus Foleyn ja Van Valinin systeemin mukaan, ja ne on ryhmitelty semanttisen rakenteen samankaltaisuuden mukaan.

Avainsanat - Nyckelord
tunnekausatiivi, kausatiivisuus, semanttinen rakenne
Säilytyspaikka - Förvaringställe
Suomen murteiden sanakirjan arkisto
Muita tietoja

Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion
Historiallis-kielitieteellinen os.
Laitos - Institution
Suomen kielen laitos (yleisen kielitieteen laitos)
Tekijä - Författare
Nikanne, Urpo Toivo
Työn nimi - Arbetets titel
Suomen ablatiivin ja allatiivin semantiikkaa Ray Jackendoffin semanttisen mallin avulla tarkasteltuna
Oppiaine - Läroämne
Suomen kieli, yleinen kielitiede (sivu)
Työn laji - Arbetets art
tutkielma
Aika - Datum
huhtikuu 1986
Sivumäärä - Sidoantal
182 (177 + 5 liites.)
Tiivistelmä - Referat

Ray Jackendoffin semanttinen malli liittyy chomskylaisen generatiivisen kieliopin perinteeseen. Malli pyrkii olemaan psykologisesti realistinen. Jackendoff katsoo, että semanttisen rakenteet ovat osa konseptuaalisia rakenteita. Semanttinen analyysi pohjautuu spatiaalisiin ilmauksiin. Spatiaalisille rakenteille on vastineet ei-spatiaalisissa semanttisissa kentissä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että pintalauseissa käytetään samoja ilmauksia sekä spatiaalisista että ei-spatiaalisista asiaintiloista puhuttaessa. Suomen paikallissijojen katsotaan usein ilmaisevan ensisijaisesti spatiaalisia asiaintiloja ja toissijaisesti muita asiaintiloja. Niinpä Jackendoffin malli on otollinen tapa tarkastella suomen ablatiivia ja allatiivia, sekä suomen ablatiivi ja allatiivi ovat otollisia lähtökohtia, kun tarkastellaan Jackendoffin mallia.

Pyrin Jackendoffin mallin avulla antamaan kuvan suomen ablatiivin ja allatiivin produktiivisesta käytöstä. Samalla testasin suomen kieleen Jackendoffin vielä verraten nuorta mallia. Katsoin erikseen jokaisen Jackendoffin erottamista kuudesta semanttisesta kentästä ja tarkastelin ablatiivin ja allatiivin käyttöä niissä. Totesin näiden sijojen olevan prototyyppisimmillään spatiaalista siirtymistä kuvaavissa ilmauksissa. Myös muuta käyttöä oli runsaasti. Yleistin sijamuotojen käytön semanttisiksi rakennekaavoiksi, joita ablatiiville tuli 28 ja allaltiiville 18. Nämä kaavat voidaan ryhmitellä edelleen, jolloin saadaan ablatiiville kuusi ja allatiiville kolme erilaista käyttötapaa. Näistä on kummalakin sijamuodolla kaksi pääasiallista ja semanttisesti laaja-alaisinta. Ablatiivia ja allatiivia käytetään sikäli symmetrisesti, että allatiiville löytyy yhtä poikkeusta lukuunottamatta vastine ablatiivin käytöstä. Ablatiivia käytetään kuitenkin semanttisesti laajemmin kuin allatiivia. Jackendoffin malliin jouduin tekemään muutamia muutoksia. Malli kuitenkin osoittautui käytössä toimivaksi: sen avulla tehdyt analyysit ovat intuitiivisesti hyväksyttäviä, ja mallin avulla pääsee laajoihin yleistyksiin.

Avainsanat - Nyckelord
ablatiivi, allatiivi, semantiikka, Jackendoff, psykolingvistiikka
Säilytyspaikka - Förvaringställe
Suomen murteiden sanakirjan arkisto
Muita tietoja

Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion
Humanistinen
Laitos - Institution
Yleisen kielitieteen laitos
Tekijä - Författare
Kärnä, Aino
Työn nimi - Arbetets titel
Zur Wortartklassifikation in der Geschichte der Grammatik
Oppiaine - Läroämne
Yleinen kielitiede
Työn laji - Arbetets art
Sivulaudaturtutkielma
Aika - Datum
marraskuu 1990
Sivumäärä - Sidoantal
53
Tiivistelmä - Referat

Diese Studie befasst sich mit der Geschichte der Wortarten und insbesondere mit der der Kategorie 'Partikel' aus der Antike bis zur Gegenwart.

Die ursprünglich alltagssprachlichen Bezeichnungen onoma (Name), rhema (Aussage) und mere logou (Teile der Rede), die schon bei Platon und Aristoteles vorkamen, haben sich im Laufe der Zeit zu grammatischen Termini entwickelt und haben dabei einen genaueren Begriffsumfang erhalten.

Schon in der Grammatik von Dionysios Thrax treten die Wortarten etwa so auf, wie wir sie heute kennen. Allerdings haben sich mit der Zeit sowohl der Begriff 'Wortart' als auch die Klassifikationskriterien geändert.

Ein einschneidender Punkt in der Geschichte war der Übergang von der empiristisch-lexikalischen Betrachtung des Griechischen zu einer systematisch-logischen Einordnung in den lateinischen Grammatiken nach einem vorgegebenen Modell.

Der zweite Teil der Arbeit behandelt speziell die Genese der Partikelkategorie von den syndesmoi über die coniunctiones bis hin zu den Partikeln der Gegenwartsgrammatiken.

Dabei konnte die übliche Meinung zurückgewiesen werden, die traditionelle Grammatik habe die Partikeln nur als Füllwörter abgestampelt und sie habe ihnen keine Beachtung geschenkt. Es war im Gegenteil der Fall, dass gerade in der griechischen Sprachbetrachtung die syndesmoi Gegenstand grammatischer, logischer und rhetorischer Betrachtungen waren.

Auch hier bedeutete der Übergang von dem Griechischen auf das Lateinische einen Einschnitt. In der Scholastik wurden die coniunctiones vor allem als logische Konnektoren untersucht.

Die Geschichte der Wortarteinteilung hat ihre Spuren auf die Wortarten bis in unsere Zeit hinterlassen. Sie erklärt zum Teil auch einige der Schwierigkeiten, die es bei der Klassifikation und bei der grammatischen Beschreibung dieser polyfunktionalen Lexeme gibt.

Avainsanat - Nyckelord
Geschichte der Wortarten, Wortartenklassifikation, Partikel
Säilytyspaikka - Förvaringställe
Yleisen kielitieteen laitos
Muita tietoja

Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion
Humanistinen tiedekunta
Laitos - Institution
Yleisen kielitieteen laitos
Tekijä - Författare
Pirjo Karvonen
Työn nimi - Arbetets titel
Leksikaalinen tiheys tekstin kuvaajana
Oppiaine - Läroämne
Yleinen kielitiede
Työn laji - Arbetets art
sivututkielma
Aika - Datum
lokakuu 1992
Sivumäärä - Sidoantal
31
Tiivistelmä - Referat

Leksikaalinen tiheys on suhdeluku, joka ilmaisee kieliopillisten ja leksikaalisten yksiköiden (= funktio- ja sisältöyksiköiden) keskinäisen suhteen tekstissä, tarkemmin sanottuna sisältösanojen osuuden kaikista sanoista. Suhdeluvun avulla voidaan vertailla eri tekstilajeja sen suhteen, kuinka tiheään tekstin sisältämä informaatio on pakattu. Menetelmän on kehittänyt M.A.K.Halliday, ja se liittyy systeemis-funktionaalisen kieliopin mukaiseen tekstianalyysiin.

Hallidayn mukaan leksikaalinen tiheys (leksikaalisten yksiköiden osuus kaikista yksiköistä) on pieni arkipuheessa ja sitä lähellä olevissa tekstilajeissa; leksikaalinen tiheys on puolestaan suurin esim. kirjallisissa institutionaalisissa tekstilajeissa. Halliday on osoittanut, että leksikaalinen tiheys korreloi syntaktiseen kompleksisuuteen: mitä tiheämmässä leksikaalisia yksiköitä on, sitä yksinkertaisempaa syntaktisesti teksti on, ja mitä harvemmassa leksikaalisia yksiköitä on, sitä kompleksisempaa teksti on syntaktisesti.

Tässä tutkielmassa selvitetään, miten alun perin typologisesti toisentyyppiseen kieleen suunniteltua leksikaalisen tiheyden laskutapaa voidaan soveltaa suomen kieleen. Laskettaessa tiheyttä englanninkielisistä teksteistä laskentayksikkönä voidaan pitää sanaa. Suomenkielisiä tekstejä käsiteltäessä on otettava huomioon sekä sidonnaiset että vapaat morfeemit; tämä koskee niin kieliopillisia sanoja kuin leksikaalisiakin sanoja. Tutkielmassa käydään sidonnaiset morfeemit ryhmä ryhmältä lävitse ja arvioidaan niiden vaikutusta leksikaaliseen tiheyteen.

Tutkielmassa esitettyä leksikaalisen tiheyden laskutapaa sovelletaan kahteen tekstilajiin, joiden eroja on muissa yhteyksissä analysoitu kvalitatiivisin menetelmin. Laskelmissa saadut leksikaalisen tiheyden arvot korreloivat odotuksenmukaisesti syntaktista kompleksisuutta mittaavien parametrien (mm. paikallissijojen ja kieliopillisten sijojen osuudet, alisteiset lauseet) arvoihin.

Avainsanat - Nyckelord
sisältösanat, funktiosanat, kompleksisuus
Säilytyspaikka - Förvaringställe
Yleisen kielitieteen laitos
Muita tietoja

Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion
Historiallis-kielitieteellinen osasto
Laitos - Institution
Yleisen kielitieteen laitos
Tekijä - Författare
Juhala, Marita
Työn nimi - Arbetets titel
Tekstisyntaksi romaanien ensimmäisen ja viimeisen virkkeen rakenteen valossa.
Oppiaine - Läroämne
Yleinen kielitiede
Työn laji - Arbetets art
laudaturtutkielma
Aika - Datum
maaliskuu 1983
Sivumäärä - Sidoantal
53 + liite
Tiivistelmä - Referat

Tutkielma käsittelee ruotsinkielisten romaanien ensimmäisten ja viimeisten virkkeiden syntaktisia piirteitä, jotka johtuvat virkkeiden asemasta romaanissa. Näiden piirteiden nojalla on myös ollut mahdollista tutkia romaanin vaikutusta lukijaan ja romaaninkirjoittajan strategioita.

Materiaali koostuu 300 romaanin alku- ja loppuvirkkeistä. Vertailumateriaalin saamiseksi on otettu mukaan myös yksi virke kunkin romaanin keskisivulta.

Tekstin muodolliset piirteet saavat arvon tyylinmerkitsimenä esiintymisfrekvenssin perusteella. Tunnusomaista tyylipiirteelle on myös, että se voidaan määritellä vain tietyssä kielellisessä tai tilannekontekstissa. Tässäkin työssä päästään käsiksi tunnusomaisiin romaanin aloittamis- ja lopettamistapoihin vertaamalla kunkin syntaktisen rakenteen esiintymistä jonkin normitekstin vastaaviin piirteisiin. Keskimmäisten virkkeiden ohella on normina käytetty ruotsin ja suomen asiaproosatyylin tutkimuksia.

Tunnusomaista romaanien ensimmäisille virkkeille on tulosten pohjalta tietyn ekonomian noudattaminen. Toisaalta virkkeissä annetaan täysin uutta tietoa, joten ne muodostuvat pakostakin monisanaisemmiksi kuin muun tekstin virkkeet. Toisaalta vaikuttaa romaanin luonne viihdekirjana: konstituentti- ja referenttimäärä on pidettävä suhteellisen pienenä alussa, jotta lukijan olisi helppo seurata mukana ja muistaa keskeiset henkilöt ja ympäristö (vrt. Gricen kvantiteettimaksiimi).

Adverbiaalit ovat ajan ja paikan kehysadverbiaaleja. Subjekti- ja objekltilausekkeet ovat usein määräisiä, näennäistunnettuja NP:itä, mikä on omiaan herättämään lukijan mielenkiinnon ja johdattamaan suoraan tapahtumien keskelle. Näin kirjoittaja houkuttelee lukijan yhteistyöhön tavallaan lupaamalla täydentää toistaiseksi "auki" jäävät tiedot myöhemmin tekstissä. Hyvänä esimerkkinä tästä strategiasta on alkulauseiden pronominisubjektien runsas osuus (30.9 %).

Loppuvirkkeiden lauseet ovat lyhyempiä kuin alkuvirkkeiden. Niiden funktio kertomuksen lopettajana tulee ilmi siinä, että ne alkavat usein konjunktiolla ikäänkuin luetellen vielä viimeisen asian ennen loppua. Saman vaikutelman antaa fragmentaaristen lauseiden runsas käyttö.

Romaanien "kielioppiteoria" on vielä nuori ja keskeneräinen tutkimusalue. Keskustelua on viime vuosina käyty runsaastikin lausekieliopin roolista ja käyttökelpoisuudesta kertomusten tutkimuksessa. Näyttää yhä enemmän siltä, että syntaktisten ilmiöiden kuvaus, niin oleellinen lähtökohta kuin se tutkimukselle onkin, saisi lopullisen arvonsa vasta kun se valaisee ilmiöiden käyttöä pragmaattisesti motivoituna kulloinkin kyseessä olevassa tilanteessa. Tällöin tekstiä lähestytään myös tekstintuottamis- ja ymmärtämisprosessit huomioon ottaen.

Avainsanat - Nyckelord
romaanit - alkuvirke - loppuvirke - tekstisyntaksi
Säilytyspaikka - Förvaringställe
Muita tietoja

Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion
Historiallis-kielitieteellinen
Laitos - Institution
Suomen kielen laitos
Tekijä - Författare
Helasvuo, Marja-Liisa
Työn nimi - Arbetets titel
Subjekteina ja objekteina toimivat nominilausekkeet puhutuissa teksteissä
Oppiaine - Läroämne
Suomen kieli ja yleinen kielitiede (sivulaudatur)
Työn laji - Arbetets art
Pro gradu -työ
Aika - Datum
huhtikuu 1987
Sivumäärä - Sidoantal
134 s. + 10 liites.
Tiivistelmä - Referat

Tutkielma käsittelee subjekteina ja objekteina toimivia nominilausekkeita (NP:itä). Tarkastelun pääpaino on sellaisissa lausekkeissa, joissa on substantiivi tai pronomini pääsanana. Nominilausekkeiden käyttäytymistä tutkitaan kahdeksassa puhutussa tekstissä, joissa ihmiset kertovat pääasiassa omista kokemuksistaan. Näitä peilataan kirjoitetusta kielestä otettuja esimerkkejä vasten, ja pyritään löytämään toisaalta puhutun ja kirjoitetun kielen eroja, toisaalta suunnitelmallisen ja suunnittelemattoman tai formaalin ja informaalin kielen eroja. Tutkimusnäkökulma on syntaktinen - tarkastellaan verbejä ja niiden argumentteina toimivia lausekkeita - ja tekstuaali-pragmaattinen - tutkitaan sitä, miten nominilausekkeet toimivat teksteissä, mitkä nousevat etualalle ja mitkä jäävät taustalle.

Aluksi pohditaan syntaktisen tutkimuksen pohjana käytettyjä jaksottelumalleja ja todetaan, että hierarkkiset, staattiset mallit vääristävät tutkimuskohdetta. Puhutun kielen syntaksia ei voi kuvata autonomisena järjestelmänä.

Tarkasteltaessa verbin argumentteina toimivia nominilausekkeita huomataan, että verbillä ei useinkaan ole kuin yksi täysi nominilauseke argumenttinaan. Lisäksi havaitaan, että passiivilauseet useimmiten ovat transitiivisia. Passiivi näyttääkin olevan keino painaa agentti taka-alalle ja etualaistaa objekti. Myös subjektin inkorporointi verbiin palvelee objektin etualaistamista. Näin luodaan nominilausekkeiden avulla näkökulmaa käsiteltäviin asioihin.

Verbin argumentteina toimivien lisäksi on sellaisia nominilausekkeita, jotka eivät näytä olevan missään syntaktisessa riippuvuussuhteessa ympäröiviin konstituentteihin. Tällaisia nominilausekkeita on tutkielmassa kutsuttu yksinäisiksi NP:iksi. Niiden suhteita ympäristöönsä on kuvattu tekstuaalis-pragmaattisesti, lineaarisina yhdistyksinä.

Avainsanat - Nyckelord
nominilauseke, etualaistaminen, yksinäinen NP
Säilytyspaikka - Förvaringställe
HY suomen kielen laitos
Muita tietoja

Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion
Historiallis-kielitieteellinen
Laitos - Institution
Yleisen kielitieteen laitos
Tekijä - Författare
Määttä, Urho Samuli
Työn nimi - Arbetets titel
Ulkoinen evidenssi ja fonologisten ja morfologisten kuvausten psykologinen todellisuus
Oppiaine - Läroämne
Yleinen kielitiede
Työn laji - Arbetets art
lisensiaatintutkielma
Aika - Datum
lokakuu 1985
Sivumäärä - Sidoantal
184 + iii
Tiivistelmä - Referat

Luonnollinen kieli liittyy kiinteästi ihmisen käyttäytymiseen, ajatteluun ja kulttuuriin. Näin kieltä voidaan tutkia usealta taholta käyttäen eri tieteiden tutkimusmenetelmiä ja erilaisia filosofisia lähtökohtia. Psykolingvistiikan, neurolingvistiikan ja tekoälypohjaisten prosessimallien suhde grammatikaaliseen kuvaukseen on koettu ongelmalliseksi ja kiinnostavaksi. Transformationaalis-generatiivisen kieliteorian herättämä mielenkiinto lingvistiikan ulkopuolella ja sen sovellusyrityjkset esim. psykolingvistiikassa ovat osaltaan lisänneet pyrkimyksiä laajentaa grammatikaalistenkin teorioiden kuvauspohjaa ns. ulkoiseen evidenssiin. Tähän lasketaan esim. lapsen kielen omaksumiseen liittyvät ilmiöt, afasiaoireet, puheen lipsahdukset, kielen historiallinen muuttuminen ja erilaiset lasten kielileikit (esim. "konttikieli"). Yksi kielitieteen metateoreettinen ongelma on siinä, miten nämä erilaiset ulkoisen evidenssin alueet voitaisiin kytkeä grammatikaaliseen analyysiin pyrittäessä "psykologisesti" todellisiin kuvauksiin.

Tässä tutkimuksessa selvitellään ongelman tieteenfilosofisia puolia ja päädytään korostamaan grammatikaalisen kuvauksen itsenäistä asemaa ja sen käsitteellistä primaarisuutta kaikessa kieleen kohdistuvassa tutkimuksessa. Esillä ovat fonologian ja morfologian kuvausten psykologinen todellisuus. Ulkoisen evidenssin ja intuitiivisen kielitiedon (ns. sisäisen evidenssin) välinen raja ei ole jyrkkä eikä muutoinkaan ongelmaton.

Tarkastelun kohteena on ulkoiseen evidenssiin viittaavien argumenttien luonno: esimerkkitapauksina ovat kielen historiaan, lapsenkieleen ja afasiaoireisiin viittaavat argumentit. Argumenttien ongelmallisuus nähdään toisaalta siinä, että ne edellyttävät tiettyjä lisäpremissejä, joiden todennäköisyys nojaa tutkijan subjektiiviseen uskomukseen ja toisaalta teoreettisten mallien verifioinnin yleisessä vaikeudessa.

Grammatikaalisten kuvausten ja psykolingvististen prosessointimallien välillä ei ole jyrkkää eroa. Ero on malleille asetéttavien totuudenkaltaisuuskriteereiden valinnassa. On luonnollista, että grammatikaalisen kuvauksen primaari tehtävä ei ole kuvata aktuaalisen prosessoinnin kulkua, mutta tietyissä piirteissä on mielekästä pyrkiä tietynlaiseen totuudenkaltaisuuteen esim. konkreettisen kielen prosessoinnin suhteen. Esille otetaan kaksi tapaa, joilla kuvauspohjaa voidaan laajentaa. Toinen on (komputationaaliset) prosessikieliopit, joiden prosessointia voidaan verrata esim. kokeellisten tutkimusten antamaan tietoon. Toinen mahdollisuus on rakentaa kuvaus universaalisten luonnollisten tendenssien käsitteille, jotka voidaan kytkeä laajaan ulkoiseen evidenssiin.

Avainsanat - Nyckelord
kieliopin psykologinen todellisuus, ulkoinen evidenssi
Säilytyspaikka - Förvaringställe
Helsingin yliopisto, Yleisen kielitieteen laitos
Muita tietoja

Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion
Hist.-kielitiet.osasto
Laitos - Institution
Yleisen kielitieteen laitos
Tekijä - Författare
Kristiina Jokinen
Työn nimi - Arbetets titel
The Morphosyntactic Lexicon. A Study of Interaction between Morphology and Syntax Based on Finnish Verb Derivation.
Oppiaine - Läroämne
Yleinen kielitiede
Työn laji - Arbetets art
lisensiaatintutkielma
Aika - Datum
marraskuu 1990
Sivumäärä - Sidoantal
145 + 13
Tiivistelmä - Referat

Työssä esitellään leksikaalisten sananmuodostussääntöjen kuvaamiseen tarkoitettu formalismi ja sen sovellus suomen kielen deverbaaliseen verbiderivaatioon. Formalismin tarkoituksena on mahdollistaa yksittäisten morfeemien sisältämän syntaktis-semanttisen tiedon kulku syntaktiselle analyysille.

Morfologian ja syntaksin vuorovaikutus tapahtuu leksikossa.Morfologinen leksikko ei ole vain lista sananmuotoja, vaan strukturoitu kokonaisuus. Morfologian näkökulmasta leksikko sisältää morfeemeja ja näiden yhdistämissääntöjä (Konkreettinen leksikko), syntaksin näkökulmasta leksikko taas koostuu kieliopillisista sananmuodoista, jotka toimivat syntktisen jäsennyksen peruselementteinä (Virtuaalinen leksikko). Virtuaaliset leksikkomuodot tuotetaan konkreettisten entryjen ja leksikaalisten sääntöjen avulla. Työssä selvitetään Konkreettisen ja Virtuaalisen leksikon suhdetta, erityisesti syntaktis-semanttisen informaation kulkeutumista morfeemeilta kieliopillisille sananmuodoille. Formalismi ei kiinnitä huomiota morfeemien pintamuotoihin, vaan olettaa, että Koskenniemen kaksitasomallin tapainen morfofonologinen analysointi huolehtii morfeemijonojen oikeasta pintamuodosta.

Juurimorfeemit sisältävät syntaktis-semanttisia ominaisuuksia, ja suffiksit koodaavat leksikaalisia sääntöjä. Leksikaalinen tieto on koodattu attribuutti - arvo-pareina. Jokaista attribuuttia vastaa tietty arvojoukko, jonka avulla se voidaan yksikäsitteisesti tunnistaa. Suomen kielen verbiderivaatiossa relevantteja ominaisuuksia ovat verbiluokka sekä argumenttien lukumäärä ja semanttinen rooli.

Leksikaaliset säännöt operoivat leksikkomuodoille annetuilla attribuuttien arvoilla ja määrittävät kunkin arvon periytymisen sananmuodostuksessa. Säännöt sisältävät arvojen vastaavuuspareja, joissa ensimmäinen jäsen viittaa ominaisuuden vanhaan arvoon, ja jälkimmäinen saman ominaisuuden uuteen arvoon. Säännön toiminta kuvataan äärellisten automaattien avulla. Jokainen syntaktis-semanttinen ominaisuus vastaa automaattia, ja ominaisuuden eri arvot automaatin tiloja. Sääntö toimii automaatin syötöksenä, ja määrää tilasiirtymät, eli kyseisen ominaisuuden arvojen muutokset.

Suomen kielen deverbaalisen verbiderivaation kuvaus perustuu johtokaaviolle, joka selivittää erilaiset johtomahdollisuudet. Kaavio on aineistoon pohjautuva yleistys.

Avainsanat - Nyckelord
leksikaalinen sääntö, morfologia, leksikko, sananmuodostus, syntaktis-semanttinen piirre
Säilytyspaikka - Förvaringställe
Muita tietoja

Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion
Humanistinen tiedekunta
Laitos - Institution
Yleisen kielitieteen laitos
Tekijä - Författare
Kaius Tatu-Kustaa Sinnemäki
Työn nimi - Arbetets titel
Complex Right-Branching Clauses
Oppiaine - Läroämne
Yleinen kielitiede
Työn laji - Arbetets art
Pro gradu -tutkielma
Aika - Datum
toukokuu 2004
Sivumäärä - Sidoantal
103 + liite
Tiivistelmä - Referat

Syntaksin tutkimuksessa on yleisesti vallalla käsitys oikealle haarovien sivulauseiden rajattomasta ja mielivaltaisesta yhdistelystä. Erityisen voimakkaasti tämä kanta esiintyy autonomisessa syntaksissa. Uudemmat kielen käyttöön keskittyneet korpustutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että sivulauseiden oikealle haaromiselle on käyttömaksimi. Tosin kysymys sivualusetyypin ja sen upotustason mahdollisesta korrelaatiosta on lähes tyystin sivuutettu.

Tässä tutkielmassa tarkastelen monimutkaisia oikealle haarovia sivulausejonoja kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, vertaan niiden esiintymistaajuuksia jokapäiväisessä kirjakielessä marginaalisempaan kielenkäyttöön. Toiseksi, tarkastelen sivulauseen tyypin ja upotustason mahdollista korrelaatiota. Tarkoitukseni on osoittaa, että sivulauseiden yhdistely ei ole rajatonta saati mielivaltaista vaan funktionaalisesti motivoitua ja kognitiivisesti rajoitettua.

Aineistossani jokapäiväistä kirjakieltä edustaa otos suomenkielisiä sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleita sekä proosaa. Marginaalisempaa kielenkäyttöä taas edustaa otos Volter Kilven romaanista Alastalon salissa. Metodina käytän aiempien korpustutkimusten tapaan yksinkertaistettua upotustasomallia sekä siirtoa ja korvausta. Lisäksi tarkastelen sivulausetyyppien käyttäytymistä upostusjonoissa sekä syntagmaattiselta että paradigmaattiselta kannalta.

Analysoimani aineiston perusteella voidaan todeta, että tavallinen kirjakieli pyrkii välttämään monimutkaisia oikealle haarovia sivulauseketjuja, kun taas taiteellisessa kielessä ne voivat olla huomattavankin yleisiä. Lisäksi sivulauseen tyyppi näyttää korreloivan upotustason kanssa siten, että relatiivi- ja adverbiaalilauseet viihtyvät syvillä upotustasoilla ja komplementtilauseet lähellä päälausetta. Täten käsitykset oikealle haarovien sivulauseiden rajattomasta ja mielivaltaisesta yhdistelystä ovat puutteellisia.

Sekä kognitiiviset että kieliopilliset tekijät rajoittavat ja motivoivat sivulauseiden yhdistelyä. Siinä missä jokapäiväisessä kirjakielessä on paine viestin mahdollisimman yksinkertaiseen ilmaisuun, marginaalisemmassa kielenkäytössä monimutkaisia oikealle haarovia sivulauseketjuja voidaan käyttää diskurssistrategisena tehokeinona. Sivulausetyyppien käyttäytyminen upotusjonossa näyttää puolestaan määräytyvän lähinnä virkkeen sisäisten temaattisten tekijöiden ja sivulauseiden yleisten funktioiden perusteella.

Monimutkaisten oikealle haarovien sivulauseiden tarkastelu osoittaa, että syntaksin lähestyminen aukottomana rakennesysteeminä on taustaoletuksiltaan rajoitettu. Käyttöpohjainen lähestyminen sitoo syntaksin paremmin todellisiin kognitiivisiin tekijöihin.

Tutkielmani jakaantuu useampaan osioon. Aluksi valotan työni teoreettista taustaa ja rajaan tutkimuskohteeni. Sen jälkeen kuvailen käyttämääni metodia ja aineistoa. Työn varsinainen pääosa koostuu analyysien tuloksista ja niiden tulkinnasta. Lopuksi käsittelen analyysien mahdollisia ongelmakohtia ja esitän yleisiä päätelmiä työni tuloksista.

Avainsanat - Nyckelord
syntaksi, kielioppi, kompleksisuus, rekursio, sivulause, Volter Kilpi, virkerakenne
Säilytyspaikka - Förvaringställe
HY, Yleisen kielitieteen lts / Humtdk kirjasto
Muita tietoja

Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion
Humanistinen tiedekunta
Laitos - Institution
Yleisen kielitieteen laitos
Tekijä - Författare
Dannenberg Anna
Työn nimi - Arbetets titel
Puhutun kielen segmentointi lausemaisiksi yksiköiksi
Oppiaine - Läroämne
Yleinen kielitiede
Työn laji - Arbetets art
Pro gradu
Aika - Datum
heinäkuu 2004
Sivumäärä - Sidoantal
118
Tiivistelmä - Referat

Puhutun kielen segmentointiin ei ole olemassa kaikkiin tarkoituksiin sopivaa, yleisesti hyväksyttyä ja toimivaa menetelmää - kirjoitettu kieli segmentointuu lauseiksi ja virkkeiksi, mutta puhetta segmentoidaan monin eri tavoin tilanteesta ja tarkoituksesta riippuen. Tähän on vaikuttanut kirjoitetun kielen keskeinen asema kielitieteellisessä tutkimuksessa: kirjoitusta on tutkittu enemmän ja kauemmin kuin puhetta, ja lisäksi kirjoitettu kieli vaikuttaa ihmisten kielikäsityksiin myös tiedostamattomalla tasolla, joten puhetta on vasta viime aikoina alettu tarkastella sen omista lähtökohdista käsin.

Pro gradu -tutkielmassani vertaan keskenään kolmea puhutun kielen segmentointitapaa, jotka perustuvat erilaisiin teorioihin puheen luonteesta. Ensimmäinen on pohjoismaiseen Talsyntax-projektiin perustuva puhtaasti syntaktinen analyysimalli, jonka mukaiset segmentit ovat syntaktisesti itsenäisiä makrosyntagmoja. Toinen on Wallace Chafen ajattelua mukaileva kognitiivisperustainen segmentointitapa, jossa puheen katsotaan koostuvan ihmisen kognition toimintaa heijastavista ajatusyksiköistä. Kolmas malli perustuu David Brazilin teoriaan, jossa intonaatio ja kommunikaatio liittyvät olennaisesti toisiinsa, ja tämän mallin mukaan puhe segmentoituu kommunikaation kannalta merkityksellisiksi intonaatiojaksoiksi. Mallien vertailupohjana toimii erilaisista puhetilanteista koostuva 15 minuutin puhekorpus, jonka olen segmentoinut kaikkien kolmen mallin mukaisesti ja verrannut segmentointituloksia toisiinsa.

Tutkimukseni osoittaa, että intonaatioon, kognitioon ja syntaksiin pohjautuvat segmentointitavat tuottavat hyvin samantapaisia tuloksia: segmenttien rajakohdista suurin osa on kaikkien kolmen segmentointitavan mukaisia. Erityisesti intonaatioon ja syntaksiin perustuvien analyysin tulokset ovat hyvin samankaltaisia, kun taas kognitiivispohjaisen segmentointitavan mukaiset tulokset eroavat muista enemmän ja se on myös tulkinnanvaraisempi. Kun puhuttu teksti segmentoidaan sekä intonaatiojaksoiksi että makrosyntagmoiksi, syntyvistä segmenteistä on molempien segmentointitapojen suhteen yhteneviä noin 85% ja niihin kuuluu kaikista tekstin sanoista lähes 60%. Eri segmentointitapojen suhteen yhteneviä segmenttejä ovat tyypillisesti minimipalautteet ja muut lyhyet puheenvuorot, ja lisäksi yhtenevyys on tyypillistä kysymyksille sekä puhujan ja puheenaiheen vaihtumiskohdille. Epäyhtenevyyttä puolestaan esiintyy lähinnä tilanteissa, joissa sama henkilö on pitkään yhtäjaksoisesti äänessä: mitä pidempi yhtenäinen puhejakso, sitä vaikeampi puhujan on hahmottaa sitä kokonaisuutena, joten sellaisiin muodostuu helpommin intonationaalisia tai syntaktisia epäjohdonmukaisuuksia.

Tuloksista voidaan päätellä, että intonaatio ja syntaksi sekä jossain määrin myös kognitio liittyvät olennaisesti toisiinsa puhutussa kielessä. Jos tarkoituksena on löytää yleisesti hyväksyttävä ja toimiva puhutun kielen segmentointitapa, intonationaalis-syntaktinen segmentointi vaikuttaisi olevan hyvä lähtökohta.

Avainsanat - Nyckelord
puhuttu kieli, puhe, segmentointi, lause, intonaatio, kognitio, syntaksi
Säilytyspaikka - Förvaringställe
Yleisen kielitieteen lts/Humanistisen tiedekunnan kirjasto
Muita tietoja