vierailijaa laitoksemme ulkopuolelta on tutustunut tähän artikkeliin 31.10.1997 jälkeen.

======================================================================

Fred Karlsson

Normit, kielenkäyttö ja kieliopit

J. Rydman, toim., Tutkimuksen etulinjassa. WSOY, Helsinki 1995, 161-172.

======================================================================

1. Normin käsite

Ihmisyhteisöjä ja erityisesti niiden sosiaalista elämää ohjailevat monenlaiset normijärjestelmät. Emme voi miten vain ruokailla, seisoa lippujonossa, seurustella, pelata pokeria, menetellä toisen ihmisen omaisuuden kanssa, pitää puhetta tai ylipäätään puhua suomea - mikäli haluamme käyttäytyä "normaalisti".

Suomessa niin sanoittuihin hyviin pöytätapohin ei kuulu keiton hörppiminen suoraan lautaselta eikä röyhtäily ruokailun aikana tai sen jälkeen. Kun menee ostamaan lippuja jääkiekko-otteluun, on asetuttava lippujonon jatkeeksi eikä etuiltava. Pokerinpeluussa vain tietyt, pokerin sääntöjen määrittelemät korttiyhdistelmät ovat arvokkaita, kuten kaksi paria, suora tai väri. Jos illallistilaisuudessa aikoo pitää puheen, tapana on aloittaa kilistelemällä lasiin eikä esim. lautaseen tai ikkunaan. Varastamisesta tai toisen pahoinpitelystä saa lain edellyttämän rangaistuksen, jos jää kiinni.

Näissä esimerkeissä on kysymys normeista sekä niiden noudattamisesta tai noudattamatta jättämisestä. Sosiaalinen normi on ihmisten käyttäytymistä koskeva sääntö tai ohje. Normin olemassaolon voi parhaiten todeta tilanteessa, jossa normia rikotaan. Norminrikkomuksesta seuraa sanktio, enemmän tai vähemmän kouriintuntuva rangaistus. Sanktion mahdollisuus myötävaikuttaa siihen, että yhteisön jäsenet (yleensä) toimivat normien mukaisesti. Tavallisesti on yksilön kannalta järkevämpää ja mukavampaa toimia normien mukaisesti, koska silloin välttyy rangaistuksilta. Sanktion mahdollisuus pönkittää normin pysyvyyttä. Pysyvät (tai pysyvähköt) normit taas ovat sosiaalisesti edullisia, koska ne luovat ryhmään kiinteyttä.

Lakinormien rikkomisesta voi seurata hyvinkin ankaria sanktioita: sakkoja, vankeutta, ääritapauksessa kuolemanrangaistus. Pokerin pelaaminen sääntöjen vastaisesti voi johtaa ikäviin seuraamuksiin, jos kanssapelurit suuttuvat pahan kerran. Lippujonon etuilija voi joutua tappeluun.

Useimpien norminrikkomusten seuraamukset eivät kuitenkaan ole näin tuntuvia. Vähemmän sitovan normin rikkomisesta sanktiona on monesti vain leimatuksi tuleminen. Tämä voi ilmetä muiden ihmisten julki lausumana arvosteluna tai hiljaisina kriittisinä havaintoina norminrikkojan erehdyksestä. Nämä havainnot taas voivat johtaa päätelmiin rikkojan sivistymättömyydestä, ryhmän ulkopuolisuudesta tms. Juuri tällaisten reaktioiden pelko saa useimmat pyrkimään normien mukaiseen käyttäytymiseen.

Eräät normit ovat olemassa vain kielen avulla ilmaistuina. Tämä koskee esim. lakien, vaikkapa Suomen rikoslain normistoa. Rikoslain määräyksiä ei olisi (täsmälleen siinä muodossa kuin nyt ovat), jos niitä ei olisi formuloitu (enemmän tai vähemmän selvästi) suomen kieltä käyttäen todellisten lakipykälien muotoon. Rikoslain normiston kielelliset ilmaukset konstituoivat siis rikoslain.

Useimpien normijärjestelmien normit ovat olemassa, vaikka niitä ei olisikaan ilmaistu kielellisesti. Tämä koskee esim. ruokailutapoja. Toinen asia on, että Käytöksen kultaisessa kirjassa saatetaan haluttaessa kielellisesti kuvata mahdollisimman onnistunutta, normien mukaista ruokailua. Silti on selvää, että ruokailunormit (toisin kuin rikoslain normit) ovat olemassa, vaikka niitä ei kertaakaan olisi kielen avulla kodifioitu.

Normeista puhuttaessa on yleensä hyvä erottaa toisistaan normi itse (ohjeellisena sisältönä) ja normia kuvaava, kielellä ilmaistu normikuvaus. Normin ja normikuvauksen suhde voi silti olla hyvin läheinen kuten äskeinen rikoslakiesimerkki osoitti.

Rikoslain normit ovat keinotekoisia, koska ne on tietoisesti säädetty. Tosin niillä usein on jonkinasteinen pohja tavallisten ihmisten oikeus- tai moraalikäsityksissä. Tavanomaisen ruokailun normit ja monia muita arkielämän tapoja ohjailevat normit ovat toisella tavalla luonnollisia, koska ne ovat aikojen kuluessa lukamattomissa toistuvissa tilanteissa muotoutuneet yhteisön tarpeita vastaaviksi. Luonnollisten normien alkuperäisiä lähteitä ei yleensä pystytä osoittamaan.

Pokerin normit ovat perusluonteeltaan ei-kielellisiä ja keinotekoisia. Pokerin pelaajaksi voi oppia katselemalla konkreettisia pokeripelejä, vaikka monet käytännössä oppivatkin pokerin säännöt sanallisten selitysten kautta, toisin sanoen kun pokerin taitaja selittää pokerin säännöt vasta-alkajalle. Pokerinormien keinotekoisuus liittyy mm. pelikortteihin, jotka ovat tekemällä tehty instituutio.

2. Luonnollisten kielten normit

Minkälaisia ovat edellä sanotun valossa luonnollisten kielten kuten suomen, heprean tai thain normit? Kielenkäytön keskeisin laji on maailman jokaikisessä kieliyhteisössä puhuttu kieli, erityisesti arkipuhe. Tämä on se puheen muunnos, jota ihmiset pienestä pitäen ovat tottuneet käyttämään jokapäiväisissä tilanteissa ja arkiaskareissa. Kielen normien luonteen pohdiskelua on siksi syytä aloittaa juuri arkipuheesta.

Maailmassa on kuutisen tuhatta kieltä. Kaikkia niitä puhutaan ao. puhujayhteisöille tyypillisissä arkitilanteissa. Puhe on siis kiistatta kielen perustava olomuoto (erikoistapauksena tosin kuurojen, erityisesti syntymäkuurojen varsinainen viittomakieli). Ehkä puolet maailman kielistä on edelleen vailla toimivaa kirjoitusjärjestelmää ja kirjallisuutta. Raamattu on laajimmalle levinnyt kirjallinen teos, ja se on tällä hetkellä käännetty kokonaan tai osittain noin 2 200 kielelle. Kielen kirjoitettu olomuoto on siis puhuttuun olomuotoon verrattuna sekundaarinen. Voimme muistuttaa siitäkin, että ihmiskunnan kehityshistorian kannalta suurin piirtein nykyisen kaltaisen puheen ikä on ehkä 50 000 - 100 000 vuotta, kun vanhimpien kirjoitusjärjestelmien ikä on 5 000 vuotta.

Kaikki pienet lapset oppivat ensikielensä (äidinkielensä) arkipuheen muotoisena. Siitä syystä arkipuhe on integroitunut erityisen syvälle ihmisen mieleen ja syvimpiin tunnekokemuksiin. Kirjoittamaan (tai huoliteltua yleiskieltä puhumaan) oppii vastaa paljon myöhemmin, ehkä 6-9 vuoden ikäisenä, jos ollenkaan. Monet perustavat seikat korostavat siis arkipuheen syvällistä merkitystä ihmiselle sekä kielen luonteen ja tehtävien ymmärtämiselle.

Arkipuhe näyttää kirjoitettuna tyypillisesti seuraavanlaiselta; esimerkki on lainattu

yksinkertaistetussa muodossa Liisa Tiittulalta (1992):

ei mut se ol- se oli sit taas ihan sama juttu et meill+oli yks työ oli niinku toi toi kaveri vieres sano et tää on tost kirjasta

Arkipuheen tyypillisiä piirteitä ovat mm. virkkeiden ja lauseiden rakenteen tietynasteinen hajoaminen, sanojen ääntämyksen typistyminen, sanojen sulautuminen toisiinsa, väärät aloitukset, toistot, korjaukset, ajatusten katkeamiset jne. Tällaiset puheen ominaisuudet ovat synnyttäneet laajalle levinneen erheellisen vaikutelman, että puheessa on vain vähän normeja. Ääritapauksessa saatetaan jopa ajatella, että (arki)puhe on yleisesti ottaen "väärin", kun taas viimeistelty kirjoitusasu ja siihen perustuva ääntämys olisi "oikein".

Näin ei ole. Arkipuhe on itse asiassa laajin ja monimutkaisin ihmisille vuosituhansien saatossa kehittyneistä normijärjestelmistä. Jokaisen henkisesti normaalin ihmisen hallitsema arkipuhe perustuu normijärjestelmään, jossa on varovasti laskettuna ainakin satoja tuhansia normeja. Nämä ovat luonnollisia normeja, koska niitä ei ole tietoisesti tekemällä tehty samaan tapaan kuin esim. rikoslain pykäliä taikka myöhemmin puheeksi tulevia kielenhuoltonormeja eli oikeakielisyysohjeita.

Arkipuheessa on normatiivisia aineksia kaikilla tasolla: ääntämyksessä, sanoissa, merkityksissä, taivutuksessa, lauseiden, pitempien puhunnosten, kokonaisten tekstien rakentumisessa, kokonaisissa tekstityypeissä.

3. Luonnolliset normit

Suurin osa luonnollisista normeista koske sanoja. Sana HEVONEN "koostuu" toisaalta muodosta eli äännejonosta hevonen, toisaalta merkityksestä eli käyttöpotentiaalista, jonka tässä symboloimme latinan vastaavalla sanalla 'equus'. Jos tuntee sanan HEVONEN merkityksen, tietää, että äännejonoa hevonen voi onnistuneesti käyttää seuraavantapaisista eläimistä puhuttaessa:

KUVA 1 tähän! ...



Jokainen muoto/merkitys-yhdistelmä kuten hevonen/'equus' (= sana HEVONEN) on sopimuksenvarainen eli konventionaalinen. Samalla se on normi sen takia, että jos ymmärrettävällä tavalla haluaa puhua tavallisten suomalaisten kanssa po. eläimistä, on pakki käyttää juuri sanaa HEVONEN (tai jotain muuta tilanteeseen sopivaa, suurin piirtein samanmerkityksistä sanaa kuten heppa, koni, kaakki, polle,...). Jos käyttää täysin väärää sanaa (esim. LEHMÄ, AASI, PEUKALO) tai oudolta kuulostavaa, mutta tunnistettavaa muotoa kuten evonen, hevvunen tai heevunen, tulee havaituksi, toisin sanoen leimatuksi kieltä taitamattomaksi. Juuri tämä on tyypillinen sanktio kielen normien puutteellisesta hallinnasta.

Tavanomainen kielitaito edellyttää jo perussanaston osalta ainakin 50 000 sanan hallintaa. Käytännössä monet sanat, erityisesti verbit, ovat monimerkityksisiä. Niinpä verbi MAKSAA merkitsee sekä 'suorittaa rahakorvaus t. hinta' (vrt. engl. PAY), että 'olla tietyn hintainen t. arvoinen' (vrt. engl. COST). Jokaisen sanan jokainen selvästi erottuva alamerkitys on oma konventionsa ja samalla norminsa. Siksi voidaan päätellä, että jo perussanaston keskeiset merkitykset muodostavat semanttis-muodollisen normijärjestelmän, jossa on enemmän kuin sata tuhatta normia.

Yhteisön luonnollisista ääntämysnormeista poikkeavalle eli norminvastaiselle ääntämykselle löytyy termi arkikielestäkin, nimittäin "vieras korostus" tai "vieras aksentti". Tämän käsitteen olemassaolo on selvä osoitus ääntämysnormien merkittävyydestä ja samalla ihmisten herkkyydestä kiinnittää huomio liian suuresti poikkeaviin ääntämysasuihin. Tällaisilla poikkeamilla on samalla semioottisetkin tehtävänsä. Ne voivat usein olla tunnistettavana merkkinä eli indeksinä puhujan kotipaikasta tai syntyperästä. Jos ulkomaalainen ääntää hevvunen tai heevunen, hän saattaa hyvinkin olla ruotsinruotsalainen.

Samalla tavoin konventionaalisia ja normatiivisia ovat varsinaiset kieliopilliset eli muoto- ja lauseoppiin liittyvät kielikohtaiset säännöt ja rajoitukset. Kerran kuulemani ulkomaalaisen lausuma puhunnos:

Toivotamme, että teidät menevät pois.

paljastaa puhujan osalta useiden suomen kielen lauseopillisten ja lausesemanttistenkin normien puutteellista hallintaa. Pronomininmuoto teidät ei voi olla lauseen subjektina. Monikon 2. persoonan ollessa subjektina (te) predikaattiverbin tulisi mukautua samassa persoonassa (-tte), ei 3. persoonassa (-vät). Tällaisessa kehotus- tai toivomuslauseessa verbin modus olisi luontevammin konditionaali (menisitte) kuin indikatiivi (menette).

Puheen luonnollisten normien tärkeä ominaisuus on niiden summittaisuus tai likimääräisyys. Ne eivät yleensä ole kovin täsmällisiä rajoiltaan tai sovellusaloiltaan. Muotitermiä käyttääksemme voimme sanoa kielen useimpien luonnollisten normien olevan sumeita.

Hyvän esimerkin saamme vaikkapa suomen lukusanojen ääntämyksestä. Lukusana 68 ääntyy huolellisella yleiskielellä kuusikymmentäkahdeksan. Mutta tavallisessa puheessa 68 voi ääntyä eriasteisesti kuluneena esim. kuusikymmentäkaheksan, kuuskymmentäkaheksan, kuuskymmentkaheksan, kuuskyntkaheksan, kuuskytkaheksan tai kuustkaheksan. Sanan pituuden mukaan laskettuna kuustkaheksan on nelisenkymmentä prosenttia lyhyempi kuin muoto kuusikymmentäkahdeksan, silti sanan identiteetti (68) on edelleen suomen kielen taitajalle ilmeinen. Huomattakoon, että arkipuheen normiston kannalta kaikki äsken mainitut muodot ovat yhtä oikeita. Ei siis voi ajatella niin, että esim. ääntämys kuustkaheksan olisi jossain mielessä "huono" (arkipuheen kannalta).

Sanojen merkitykset (eli merkityksiä konstituoivat normit) ovat samalla tavalla taipuisia ja lisäksi tilanteisille tulkinnoille alttiita. Esim. sana PROFESSORI tarkoittaa tyypillisesti tietynlaisen yliopistoviran haltijaa, mutta joskus sanalla voidaan tarkoittaa myös stereotyyppisiä käsityksiä professoreiden luonteesta. Tilanteesta ja painotuksesta riippuen lause

Janatuinen on oikea professori.

voi siten tarkoitta joko, että Janatuinen todella on professorin viran haltija, taikka että hän on hajamielinen tms.

Onko luonnollisten normien tällainen sumeus ja taipuisuus huono vai hyvä asia? Monen mielestä huono; kehittettiinhän monet formaaliset kielet (matematiikka, logiikka ym.) alun perin juuri siksi, että luonnolliset kielet eivät ole kovin täsmällisiä. Voidaan myös todeta, että väljä sana-identiteetti eli ääntämysasujen valtava vaihtelu edelleen on automaattisen puheentunnistuksen suurin este. Kuinka opettaa kone tunnistamaan kaikki edellä mainitut 68-asut saman sanatyypin esiintymiksi?

Mutta tarkemmin ajatellen normien sumeus paljastuukin luonnollisten kielten suunnattomaksi voimavaraksi. Juuri kielen kaikentasoisten normien taipuisuus tekee mahdolliseksi puhua kaikenlaisista asioista, myös sellaisista, joita puhuja tuntee huonosti tai ei ollenkaan. Koska ihmiset tietoineen kokemuksineen kaikkineen ovat hyvin erilaisia, heidän välisensä viestintä voi onnistua vain, jos viestinnän mahdollistava normijärjestelmä on hyvin joustava.

4. Normijärjestelmän moninaisuus ja tilanteisuus

Monet normit koskevat kokonaisia puhuttuja tai kirjoitettuja tekstejä, tai tekstien suhdetta siihen kontekstiin, missä tekstit on tuotettu. On siis myös tekstilajinormeja ja tilannenormeja.

Pakina ja pääkirjoitus ovat erilaisia sanomalehtien tekstilajeja. Tyypillinen pakina on yksinkertainen, hauska, lyhytvirkkeinen, saattaa sisältää dialogia jne. Tyypillinen pääkirjoitus on asiallinen, informoiva, kohtalaisen pitkävirkkeinen, ei sisällä dialogia jne. Tällaiset tyylipiirteet luonnehtivat normatiivispohjaisia tekstilajeja. Jos pääkirjoituksen kirjoittaisi pakinan muotoon, syntyisi tyylirikko tai koominen vaikutelma, joka todistaa norminrikkomuksesta (vrt. Saukkonen 1993).

Kirjoitettu kieli on tekstien lajisto, joka monessa suhteessa poikkeaa puheesta, vaikka toisaalta puheessa ja kirjoituksessa on erittäin paljon yhteisiäkin normeja (esim. perussanat ja niiden merkitykset). Suomessa ns. huoliteltu puhuttu yleiskieli on historiallisesti rakennettu kirjoitetun kielen varaan (vrt. Paunonen 1994). Klaus Mäkelä (1986: 194) on kuvannut kokemuksiaan arkipuheen ja huolitellun puhutun yleiskielen eroista:

"Yritin kerran viikon ajan puhua kirjakieltä kaikissa tilanteissa, aamukahvilla, työpaikalla, ravintolassa, Malmin uimalan saunassa. Tarkoitukseni ei ollut puhua honkajokilaista, vaan pyrin käyttämään kirjakielen muotoja niin luontevasti kuin vain osasin. Silti puheeni loi niin jäätävää sosiaalista etäisyyttä, että minun oli pakko kertoa kokeilustani työtovereilleni, jotta he eivät olisi loukkaantuneet epäkohteliaisuudestani."

Huoliteltu yleispuhekieli ja arkipuhe ovat siis osittain eri normein sidoksissa erityyppisiin tilanteisiin. Mäkelän havaitsema jäätävä sosiaalinen etäisyys ja puhekumppanien tulkinta hänestä epäkohteliaana havainnollistavat norminrikkomusten seuraamuksia. Kielessä on useita, osaksi päällekkäisiä, osaksi tilanteittain eriytyviä normistoja.

Samantyyppisestä tilannenormin rikkomuksesta on kyse silloin, kun Väinö Linnan hahmo räätäli Halme puhuu kirjakieltä kyläläisten kanssa:

"Miksi sinä Anttoo niitä (päreitä) pudottelet? Nähdäkseni tässä on vaivaa niiden saattamisessa ylös yhteenkin kertaan".

Koominen vaikutelma syntyy siitä, että Halmeen puhe ei normien edellyttämällä tavalla vaihtele kuulijan, tilanteen ja puheenaiheen mukaan (Länsimäki ja Koivusalo 1993: 8).

5. Oikeakielisyysnormit

Kielen normeista puhuttaessa laajalle levinnyt väärinkäsitys on se, että ne keskeisesti olisivat oikeakielisyysnormeja eli kielenhuolto-ohjeita kuten:

(a) Konjunktiomuoto vaiko on tarpeeton, se voidaan aina korvata lyhyemmällä muodolla vai.

(b) Lauseeseen Esitän kunnioittavasti lausuntonani seuraavan kuuluu akkusatiiviobjekti (ei partitiivi "seuraavaa").

(c) Myymäläadessiivi voidaan aina korvata relatiivilauseella, esim. "matkalaukku kahdella lukolla" -> paremmin matkalaukku, jossa on kaksi lukkoa.

Oikeakielisyysnormeja on kuitenkin vain häviävän pieni määrä verrattuna kielenkäytön perustaviin, arkista kielenkäyttöä eri tilanteissa luontaisesti ohjaaviin normeihin. On monia keskeisiä eroja luonnollisten normien ja oikeakielisyysnormien välillä. Hiukan yksinkertaistaen:

LUONNOLLISET NORMIT OIKEAKIELISYYSNORMIT

- paljon (satoja tuhansia) - vähän (satoja?)

- vanhastaan olemassa - äskettäin tekemällä tehtyjä

- koskevat puhetta - koskevat tyypillisesti kirjoitettua kieltä

- opitaan luontaisesti pienestä pitäen - opetetaan koulussa

- kaikki hallitsevat - toiset hallitsevat, toiset eivät

- hallitaan automaattisesti - edellyttää usein terästäytymistä

- kohtalaisen sitovia - suosituksen luonteisia

- sallivat paljon vaihtelua - vähän vaihtelua, usein ehdottomia

- rikkomukset yleensä havaittavia - ei välttämättä havaita rikkomuksia

Luonnollisten ja oikeakielisyysnormien erot ovat siis melkoiset, niin filosofisesti, historiallisesti, kehityspsykologisesti kuin käytännönkin kannalta. Oikeakielisyysnormeja aletaan tyypillisesti kehittää vaiheessa, jolloin kieliyhteisöä varten luodaan kirjoitusjärjestelmä ja yhden standardoidun kielimuodon tarve siksi syntyy.

6. Kielen normien kuvauksesta

Kielen kieliopin tieteellisessä kuvauksessa pitäisi ensisijaisesti kuvata luonnollisia normeja, siis eri tilanteiden luontevaa arkipuhetta. Tätä sanotaan (puhtaan) deskriptiiviseksi eli kuvailevaksi kieliopiksi. Käytännössä erityisesti muoto- ja lauseopin kuvaukset käsittelevät kuitenkin yleensä kielen standardia eli yleiskieltä, toisin sanoen oikeakielisyysnormien mukaista kielimuotoa. Tämä saattaa olla paljonkin homogenisoitu versio eri tilanteiden ja puhujayhteisöjen luontaisista puheenparsista. Esitän yhden esimerkin. Yleensä suomen kieliopit esittävät, että partitiivisijalla on kaksi perustavaa muunnosta eli allomorfia, nimittäin (i) -a, -ä (talo+a, väri+ä) ja (ii) -ta, - (maa+ta, tee+tä). Lisäksi on ilmeisesti oletettava pääte -tta, -ttä sellaisissa sanoissa kuin kaste+tta, perhe+ttä, vaikka vain harvat kieliopit tunnustavat tämän tapauksen partitiivin itsenäiseksi päätetyypiksi.

Mutta arkipuheesta löytyy lisääkin partitiivin päätteitä. Paunonen (1995 [1982]) on osoittautnut, että vokaalinpidennystäkin on pidettävä partitiivin päätteenä sellaisissa tapauksissa kuin sali+i 'salia', väke+e 'väkeä', hylly+y 'hyllyä', katu+u 'katua'. Lisäksi päätteettömyyskin eli "nolla" on yksi partitiivin ilmenemistapa, siis viides: kalo+i 'kaloja', hullu+i 'hulluja'. Ja vihdoin partitiivin kuudes päätetyyppi on -t sellaisissa sanoissa kuin perhe+t 'perhettä', hame+t 'hametta'. Partitiivin muoto-opillinen moninaisuus on siis paljon suurempaa kuin kirjoitettuun kieleen pohjautuva

kielioppiperinteemme yleensä myöntää. Puheen kielioppi poikkeaa monissa kohdin kirjoitetun kielen kieliopista, eikä meillä ole puheen kieliopista vielä läheskään täydellistä kuvaa.

7. Eriasteiset normijärjestelmät

Ihmisten normijärjestelmistä luonnolliset kielet ovat mutkikkaimmat ja varmasti tärkeimmätkin. Alussa nähtiin, että on toisia normijärjestelmiä, jotka rakentuvat luonnollisten kielten varaan, esim. monet oikeudelliset osajärjestelmät kuten Suomen rikoslaki. Tässä mielessä luonnolliset kielet muodostavat ensimmäisen asteen normijärjestelmän, jonka varaan voi muodostua toisen asteen normijärjestelmiä. Myös monet kulttuurin lajit ovat luonnollisiin kieliin nähden toisen asteen järjestelmiä, esim. runot, sadut ja myytit, jotka nekin perustavasti ilmaistaan luonnollisilla kielillä.

Kirjallisuutta

Koivusalo, Esko 1990. "Isot ja pienet asiat kielenhuollossa". Virittäjä 94: 117-121.

Leino, Pentti 1989. "Kirjakieli - puutarha vai kansallispuisto?". Virittäjä 93: 554-571.

Paunonen, Heikki 1994. "Kielen normit ja kielen ohjailun normit". Tiede & edistys 1/94: 17-28.

-- 1995 [1982]. Suomen kieli Helsingissä. Huomioita Helsingin puhekielen historiallisesta taustasta ja nykyvariaatiosta. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.

Länsimäki, Maija ja

Koivusalo, Esko 1994. "Miksi alikersantti Lehto ja sotamies Honkajoki puhuivat kirjakieltä?". Kieliposti 2/1993: 4-9.

Rintala, Päivi 1992. "Suomen kirjakielen normeista". Sananjalka 34: 47-68.

Saukkonen, Pauli 1993. "Saako tekstilajinormeja rikkoa?". Kielikuvia 2/1992: 6-7.

Tiittula, Liisa 1992. Puhuva kieli. Suullisen viestinnän erityispiirteitä. Finn Lectura, Loimaa.