Ma 12.9.2005

3. luento

 

Puheketju/puhetapahtuma

 

·      Puheen tuottamisen tutkimus: artikulatorinen fonetiikka

 

·      Puhesignaalin tutkimus: akustinen fonetiikka

 

·      Puheen tunnistamisen tutkimus: auditiivinen fonetiikka

 

 


Äänteiden kuvaus

 

·      Fonetiikan keskeisenä tehtävänä on eri kielten äänteellisten resurssien kuvaaminen ja luokittelu. (Karlsson 1994: 38.)

 

·      Kaikissa kielissä on vokaaleja ja konsonantteja, tämä on siis kielten universaali ominaisuus.

 

·       Vokaalit ja konsonantit ovat puheen segmenttejä – segmentaalisia yksiköitä – vastakohtana suprasegmentaalisille ominaisuuksille, joita ovat kesto, painotus, intonaatio ja rytmi.

 


Artikulaatio

 

·      Nielu-, nenä- ja suuontelo muodostavat ääntöväylän.

 

·      Artikuloitaessa kielen, huulten sekä velumin (pehmeä kitalaki) liikkeet muuttavat ääntöväylän onteloiden ominaisuuksia, jolloin äänteille syntyvät niille tyypilliset akustiset piirtee, esim.:

 

o    Kitapurje säätelee ilmavirran pääsyä nenäonteloon.

 

o    Kun velum sulkee nenäväylän, syntyy oraalisia äänteitä.

 

o    Kun nenäväylä on auki, syntyy nasaalisia äänteitä.

 

·      Kun muodostetaan äänteitä, artikulaattori eli aktiivinen puhe-elin liikkuu kohti artikulaatiopaikkaa.

 

·      Syntyvä supistuma voi olla osittainen tai täydellinen.

 


·      Äänteitä kuvattaessa artikulaatiotapa viittaa supistuman luonteeseen

 

o    jos supistuma on täydellinen tai niin ahdas, että ilman virratessa ääntöväylän läpi syntyy hälyä, kysymyksessä on konsonantti

 

o    jos ilma pääsee virtaamaan vapaasti, kysymyksessä on vokaali

 

·      Rajatapauksia ovat puolivokaalit (esim. [w j]

 

 


Sointi

 

·      Fonaatio = äänihuulten värähtely

 

·      Yksi värähdys eli täydellinen äänihuulten kiinni-auki-kiinni –liikesarja voidaan kuvata seuraavasti:

 

o    normaalifonaation aikana äänihuulet painautuvat toisiaan vasten

 

o    keuhkoista tuleva ilmavirta aiheuttaa ylipaineen sulkeutuneiden äänihuulten alapuolelle

 

o    kun paine on kehittynyt tarpeeksi suureksi, se työntää äänihuulet erilleen, jolloin äänihuulten alapuolinen ja yläpuolinen paine pääsevät tasaantumaan.

 

o    äänihuulten alapuolinen paine on tällöin hetken yläpuolista painetta heikompi, jolloin syntyy ’imua’, joka palauttaa äänihuulet alkuperäiseen asentoon (äänihuulten oma elastisuus vaikuttaa myös siihen, että äänihuulet palautuvat alkuperäiseen asentoonsa)

 


·      Äänihuulten toiminnan perusteella voidaan erottaa soinnilliset ja soinnittomat äänteet:

 

o    soinnillisissa äänteissä äänihuulet sulkeutuvat ja avautuvat nopeassa tahdissa ja synnyttävät puheäänen

 

o    soinnittomat äänteet: äänihuulet ovat niin etäällä toisistaan, että mitään sulkeutumia tai avautumia ei pääse syntymään

 

·      Täydellinen soinnittomuus saadaan aikaan kahdella tavalla:

 

o    äänihuulet pidetään etäällä toisistaan

 

o    äänihuulet suljetaan täysin äänteen ajaksi

(esim. soinnittomat p-, t- ja k-äänteet)

 

 


Vokaalit

 

·      Vokaaleille on tyypillistä, että ääniväylä on avoin, ilmavirta voi siis esteettömästi virrata suusta ulos.

 

·      Yksi konsonanttien tyypillinen ominaisuus puolestaan on se, että ääniväylä on joltakin kohdaltaan niin ahdas, että ilmavirta ei pääse äänteen aikana ollenkaan virtaamaan ulos tai ilmavirtaa pääsee virtaamaan ulos vain vaivoin, ts. ilmavirta pusertuu ääniväylän kapeikkoon synnyttäen ns. hankaushälyä.

 

·      Vokaalien kuvaamisessa kielen ja huulten asennot ovat tärkeimmät. (Wiik 1981: 36)

 

·      Kielen selän korkeimman kohdan sijainti suussa on ratkaisevasti erilainen eri vokaaleissa.

 


·      Vokaalit jaetaan kolmeen ryhmään artikulaatiopaikan eli etisyyden mukaan:

 

o    etuvokaaleihin, jolloin äännettäessä kielen korkein kohta on edessä

 

o    takavokaaleihin, jolloin kielen korkein kohta on takana

 

o    keskivokaaleihin, jolloin kielen korkein kohta ei ole edessä eikä takana vaan näiden kahden äärimmäisyyden välissä.

 

·      Artikulaatiotapa on vokaaleilla etäisyys kielen selän korkeimmasta kohdasta lähimpää kitalaen kohtaan.

 

·      Niitä vokaaleja, joissa kielen korkein kohta on ylhäällä, nimitetään suppeiksi, ja niitä, joissa kielen korkein kohta on alhaalla, väljiksi. Näiden keskivälissä olevat vokaalit ovat välivokaaleja.

 

·      Väljyysasteita erotetaan tavallisesti neljä:

o    suppea

o    puolisuppea

o    puoliväljä

o    väljä

 

·      Kolmas keskeinen dimensio on pyöreys eli labiaalisuus; ovatko huulet vokaalia äännettäessä pyöreät vai laveat

 

 

(Neljäs dimensio on artikulaation tiukkuus, joka koskee eräiden kielten suppeita vokaaleja. Tämän dimension mukaan vokaalit voivat olla joko tiukkoja tai hölliä (Karlsson 1994: 44-45).

 

 


Esimerkkejä perusvokaaleista:

 


Huulten asentoihin liittyviä säännönmukaisuuksia:

 

·      Huulten asennon ja kielen korkeimman kohdan välillä on seuraava vastaavuus: pyöreät vokaalit ovat sitä pyöreämpiä, mitä korkeammalla kielen korkein kohta on niitä äännettäessä.

 

o    Esim. suomen u on pyöreämpi kuin o, koska suomen u:ssa kielen korkein kohta on korkeammalla kuin o:ssa.

 

·      Väljät vokaalit ovat yleensä laveita,  jos siis kielen korkein kohta on alhaalla, huulet ovat yleensä laveat, esim. ä

 

·      Etuvokaalit ovat yleensä laveita, jos kielen korkein kohta on edessä, huulet ovat yleensä laveat, esim. i (Wiik 1981: 44).

 

 


Konsonantit

 

Konsonanttien kuvauksessa seuraavat kolme seikkaa ovat erityisen tärkeitä:

o    ääntymätapa

o    sointi

o    ääntymäpaikka

 

 

Konsonantteja on kahta äärimmäistyyppiä:

 

1.    n:n ja l:n kaltaiset, joissa ilmavirralla on vapaa ulospääsy

 

o    n: äännettäessä ilmavirta ja ääni pääsevät koko ajan vapaasti virtaamaan nenän kautta ulos

 

o    l: äännettäessä ilmavirta ja ääni pääsevät koko ajan vapaasti virtaamaan kielen laitojen yli ja suun kautta ulos

 

Vokaalien määritelmää pitää siis tarkistaa siten, että n:n ja l:n kaltaiset äänteet jäävät vokaalien ulkopuolelle:

 

Vokaalit ovat äänteitä, joissa ilmavirtaa/ääntä pääsee jatkuvasti ja esteettä suun keskeltä ulos. (Wiik 1981: 36.)

 

 

2. p:n tapaiset, joiden ääntämisen aikana ilmavirta katkeaa kokonaan

 

·      Näiden äärityyppien väliin jää joukko konsonantteja, joita äännettäessä ilmavirtaa ei kokonaan katkaista, mutta joiden aikana kuitenkin muodostetaan niin ahdas kapeikko, että ilmavirralla ja äänellä ei ole aivan vapaata ulospääsyä, esim.

 

·      f ja s (miten kapeikko muodostetaan?)


Konsonanttien jako kahteen pääryhmään:



Obstruentit jakautuvat edelleen kahteen pääryhmään:

 

1.    klusiilit, joita äänettäessä ilmavirta katkeaa kokonaan

 

2.    frikatiivit, joita äänettäessä ilman ulosvirtaamista hieman vaikeutetaan

 

Frikatiivit voi edelleen jakaa kahteen ryhmään sen mukaan, minkä muotoinen kielen muodostama kapeikko on edestä katsoen:

·      sibilantit: kieli muodostaa kapean putken eli kourun (esim. s)

 

·      spirantit: kapeikko on leveämpi (esim. f)

 

 


Resonantit jakautuvat kolmeen pääryhmään:

 

1. puolivokaalit: laadultaan hyvin vokaalimaisia, esim: j, joka on laadultaan lähellä i:tä, tai w, joka on laadultaan lähellä u:t

 

2. likvidat: ilmavirta ja ääni tulevat ulos suun kautta.

 

 Likvidat voidaan jakaa kahteen ryhmään:

o    lateraalit: l:n tyyppiset äänteet

 

o    tremulantit: r:n tyyppiset äänteet, joissa ilmavirta ja ääni pääsevät virtaamaan esteettä suusta ulos vain hetkittäin: r:ssä vuorottelevat nopeassa tahdissa esteetön vaihe ja umpivaihe, jonka aikana ilmavirran ja äänen ulospääsy estyy kokonaan.

 

3. nasaalit: äännettäessä ilmavirta ja ääni tulevat ulos kokonaisuudessaan nenän kautta.

 

 


Sointi

 

·      Universaali tendenssi: vokaalit ja resonantit ovat luonnostaan soinnillisia ja obstruentit soinnittomia

 

·      Ne konsonantit, joissa ilmavirta pääsee vapaasti ulos – siis resonantit – ovat yleensä soinnillisia

 

·      Obstruentit, joita äännettäessä ilmavirta ei pääse vapaasti ulos, ovat yleensä soinnittomia

 

·      Toisaalta mm. soinnillisten klusiilien tuottaminen on mahdollista, esim. b äännöksessä abba:

·       

o    huulet sulkevat ilman ulospääsyn b:n aikana kokonaan, jolloin ilma ei pääse virtaamaan keuhkoista äänihuulten ohi

 

o    virtaamista saadaan kuitenkin joksikin aikaa syntymään siten, että annetaan keuhkoista tulevan ilman laajentaa äänihuulten yläpuolella olevien onteloiden tilavuutta (b:n ääntäminen pitkänä on kuitenkin vaikeaa)

 

Ääntymäpaikka

 


klusiilit:

o    1. vaihe: klusiilin sulkeuma muodostuu, tämä on  oikeastaan edeltävän äänteen loppuosaa (imploosio eli tiivistymävaihe)

 

o    2. vaihe: täydellisen sulkeuman vaihe (okkluusio eli umpivaihe)

 

o    3. vaihe: sulkeuma purkautuu ja joka on jo jossain mielessä seuraavaa äänettä (eksploosio eli laukeamisvaihe)

 

 


Aspiraatio syntyy siten, että äänihuulet ovat auki suhteellisen kauan klusiilin laukeaman jälkeen, ja näin ilmaa virtaa äänihuulten ohi synnyttäen hankaushälyä.

 

o    Niissä klusiileissa, jotka eivät ole aspiroituja, äänihuulet sulkeutuvat ja alkavat muodostaa ääntä jo klusiilin laukeamahetken aikana tai heti sen jälkeen.

 

Labiaalistumista esiintyy konsonanteissa varsinkin silloin, kun konsonantin vieressä esiintyy pöyreä vokaali, esim. suomen sanoissa tuuli, kuu, suu, ruuvi, nuuka sananalkuinen konsonantti äännetään siten, että huulet ovat pyöreät eli seuraavan vokaalin edellyttämässä asennossa

 

Palataalistumista esiintyy konsonanteissa (joskus) silloin, kun konsonantin jommallakummalla puolella esiintyy i tai j (joissa primaari kapeikko on palataalisella ääntymäpaikalla). Palataalistuneita konsonantteja voidaan kutsua myös liudentuneiksi.

 

Affrikaatat

 

·      klusiili + samalla ääntymäpaikalla ääntyvä frikatiivi

 

Luonnollinen luokka: äänteiden luokka, jonka jäsenet ovat yksiselitteisesti erotettavissa kielen muista äänteistä vähimmillä piirteillä kuin tarvitaan luokan yksittäisten segmenttien kuvaukseen. Luonnollinen luokka on poissulkeva.